— Sydämeni pakahtuu, kaadun kuolleena maahan, ja sitten kaikki on lopussa.
Hän palasi kirkkoon ripittämään naisia ja näki äitinsä oven suussa.
Liikkumattomana ja ankaran vakavana tämä seisoi siinä ikäänkuin valvoen ovea ja koko kirkkoa, valmiina tukemaan romahdustakin, jos se oli välttämätöntä.
Paulo tunsi kaiken rohkeutensa pakenevan. Kuoleman toivo puristi hänen sisälmyksiään, kouristi hänen sydäntään.
Vasta rippituolissa hän hiukan tyyntyi. Hän kuvitteli jo olevansa haudassa tai ainakin piilopaikassa, missä saattoi peittää kauhunsa. Naisten hiljainen kuiske ristikkoreiän takana, heidän huokauksensa ja henkäyksensä tuntuivat hänestä heinän kahinalta sisiliskojen juostessa hautakummun yli. Hän ajatteli Agnesea. Nuorten naisten hengitys ja heidän hiuksiensa ja pyhävaatteidensa tuoksu kiihoitti hänen tuskaansa, hänen intohimonsa kuohuntaa.
Ja hän antoi heille kaikille synninpäästön ajatellen, että hän itse kenties pian tarvitsi heidän armahtavaisuuttaan.
* * * * *
Sitten taas poistuminen rukoustuolista ja pelko, että hän näkisi kirkossa Agnesen, kiihoitti hänen mielenliikutustaan. Mutta Agnesen penkki oli tyhjä.
Ehkei hän ollenkaan tullut. Joskus hän istuutui kirkon perälle tuolille, jonka palvelijatar oli tuonut mukanaan. Kääntyessään Paulo näki vain äitinsä luisevan vartalon. Polvistuessaan rukoukseen hänellä oli alussa se tunne, että hänen sielunsakin polvistui Jumalan eteen puettuna tuskanverhoonsa kuin hän messupaitaan ja stolaan.
Sitten hän päätti olla katsomatta taakseen tai aikoi sulkea silmänsä kääntyessään seurakuntaan päin. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kiivennyt jyrkännettä mestauspaikalleen, ja hermokouristus puristi hänen niskaansa joka kerta, kun hän kääntyi seurakuntaan päin. Silloin hän sulki silmänsä, jotta ei näkisi jalkojensa edessä ammottavaa kuilua. Mutta ripsien lomitse hän silti näki puukaiverruksin somistetun rukoustuolin ja siinä istumassa Agnesen tumman hahmon.