Agnese oli siis todellakin kirkossa. Hän oli mustiin pukeutuneena, musta harso käärittynä kasvojen ympärille, jotka olivat valkoiset kuin norsunluu. Hänen rukouskirjansa kultahakanen kiilsi mustien käsineiden lomitse. Hän näytti lukevan, mutta ei kääntänyt lehtiä. Palvelijatar oli polvillaan hänen vieressään, pää nöyrästi rukoustuolin nojassa. Mutta tämäntästä hän loi emäntäänsä silmänsä uskollisena kuin koira ja ikäänkuin olisi tuntenut hänen kamalan aikeensa ja valvonut häntä.
Paulo näki kaiken tämän alttarilta. Hän oli vailla toivoa, vaikka sydämensä sisimmässä vielä oletti, että Agnese ei panisi täytäntöön mieletöntä uhkaustaan.
Kääntäessään Uuden Testamentin lehtiä hän huokaili hermostuneesti, sanat tahtoivat takertua hänen kurkkuunsa, ja hiki valui hänen otsaltaan. Hänen täytyi nojata käsin alttaripöytään, jottei olisi pyörtynyt.
Hetkeksi hän sitten jälleen tointui.
Antioco huomasi, miten hänen pahoinvointinsa lisääntyi, ja tuijotti hänen kasvoihinsa, jotka muuttuivat kamaliksi kuin ruumiilla. Ja Antioco pysytteli lähellä valmiina tukemaan häntä, toisinaan luoden syrjäkatseen vanhuksiin, joiden parrakkaat kasvot pistivät esiin alttariaitauksen sälöjen lomitse. Poika tahtoi tietää, huomasiko joku vanhuksista papin pahoinvoinnin.
Mutta ei kukaan heistä huomannut sitä. Äiti oli järkähtämättä paikoillaan rukoillen ja odottaen, eikä hänkään huomannut poikansa pahoinvointia.
Ja Antioco tuli yhä lähemmäksi häntä huolissaan hänen tilastaan. Pappi huomasi sen ja katsoi häneen säikähtyen. Poika vastasi vilkkain katsein räpäyttäen nopeasti luomiaan, ikäänkuin sanoen:
— Minä olen tässä; jatkakaa vain.
Ja Paulo jatkoi kiiveten yhä mestauslavalle vievää jyrkkää rinnettä. Veriaalto virtasi hänen sydämeensä ja hermot tyyntyivät hieman. Mutta tämä oli vain vähäinen pysähdys, jonka aikana hän katsoi vaaraa silmiin; se oli haaksirikkoisen heittäytymistä veden valtaan, se oli ponnistelusta luopumista.
Hän kääntyi seurakunnan puoleen eikä enää sulkenut silmiään.