— Herra olkoon kanssanne!

Agnese oli yhä kumartuneena kirjansa yli, jonka lehtiä hän ei käännellyt. Hänen rukouskirjansa kultahaka kiilsi varjossa. Palvelijatar oli lyyhistynyt hänen jalkojensa juureen, ja muutkin naiset, myöskin papin äiti kirkon perällä, olivat kumartuneet maahan valmiina ponnahtamaan polvilleen, heti kun pappi oli tarttunut kirjaan.

Ja hän tarttui kirjaansa ja jatkoi rukouksiaan hitain kädenliikkein. Ja miltei hellyys valtasi hänet hänen ajatellessaan, että Agnese seurasi häntä hänen kuolinpaikalleen niinkuin Maria Jesusta, että hän muutaman hetken kuluttua oli nouseva alttarin ääreen, että he vielä kerran tapaisivat toisensa hairahduksensa huippukohdassa, yhdessä sovittaakseen syntinsä, niinkuin yhdessä olivat sitä tehneetkin.

Kuinka hän olisi voinut vihata tuota naista, jonka tehtävänä oli kurittaa häntä, ja jonka viha oikeastaan oli rakkautta?

Hän nautti ehtoollista, ja tuo vähäinen viinitilkka virtasi hänen suoniinsa kuin pieni veripuro. Hän tunsi itsensä siitä vahvistuneeksi, tunsi sydämensä olevan täynnä Jumalan läsnäoloa.

Ja astuessaan alas alttarin aitauksen luo jakamaan ehtoollista naisille hän näki heidän kumartuneiden päidensä yli Agnesen istumassa penkissään. Tämä oli taivuttanut päänsä käsiensä varaan; ehkäpä hän kokosi rohkeutta, ennenkuin läksi liikkeelle. Ääretön sääli täytti hänen sydämensä. Paulo olisi tahtonut mennä hänenkin luokseen, antaa hänelle synninpäästön ja ehtoollista kuin kuolevalle. Hän oli jälleen rohkaistunut. Mutta hänen kätensä vapisi, kun hän ojensi naisille ehtoollisleipää.

* * * * *

Kun ehtoollisen jako oli päättynyt, muuan vanha talonpoika viritti hengellisen laulun. Seurakunta hymisi säkeitä puoliääneen ja lauloi sitten täydellä äänellä kahdesti kertosäkeen.

Se oli alkuperäisen yksinkertainen ja yksitoikkoinen virsi, yhtä vanha kuin ihmisten rukoukset melkein asumattomilla korpimailla, kuin aaltojen loiske yksinäisellä rannalla. Mutta tuon virren humina hänen penkkinsä ympärillä teki Agneseen sen vaikutuksen, kuin hän olisi äkkiä yöllisen tuskanretken jälkeen synkän metsän läpi siirtynyt meren rannalle, jonka lietesärkät olivat metsäliljojen peittämät ja aamuruskon punaamat.

Jotakin kohosi esille hänen olemuksensa syvyydestä, sydän tuntui nousevan kurkkuun asti, ja koko hänen sisäinen ihmisensä, joka niin kauan oli ollut levottomuuden tilassa, tuntui palaavan luonnolliseen, terveeseen kuntoon.