— Siihen asti? Älä pelkää. Kun pääset seminaariin, sinulla on yllin kyllin lukutyötä. Voit käydä kotonasi vain määrähetkinä, ainoastaan päivällä, ja jos vain lujasti tahdot, et enää koskaan lankea kiusaukseen. Tee rohkea päätös, Elias Portolu! Älä anna ajan mennä hukkaan. Ajattele, että meidän täytyy kuolla, sillä elämämme on lyhyt, että meillä on vain yksi sielu, joka meidän pitää pelastaa. — Näin puhuessaan pappi Porcheddu katsoi tiukasti Eliakseen, ikäänkuin olisi tahtonut hypnotisoida hänet. Ja hän huomasikin nuoren miehen äkkiä kalpenevan ja olevan pyörtymäisillään. Mutta sitten Elias taas kohotti kasvonsa, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.
— No niin, — hän virkkoi liikutettuna, — tehkää niinkuin parhaaksi näette. Minä en puhu kotona mitään, ennenkuin asia on ratkaistu.
— Hyvä, mene rauhaan. Lupaan sinulle, että viikon kuluttua kaikki on järjestyksessä. Neuvoisin sinua tällävälin käymään usein kirkossa. Mene, poikani, ja ole iloinen. Saatpa nähdä, että tunnet syntyväsi uuteen elämään.
Elias lähti, mutta ei voinut olla iloinen. Hän luuli uneksivansa, eikä enää tuntenut samaa vaistomaista lapseniloa, jota oli kokenut edellisenä vuonna käytyään ripittäytymässä. Päinvastoin hänen mielensä nyt oli raskas, ja katkerat kyyneleet himmensivät hänen silmänsä. Silti hänen päätöksensä oli luja, mutta hänen alakuloisuutensa johtui juuri hänen järkähtämättömästä päätöksestään. Tämä ei totisesti enää ollut unta, vaan täyttä todellisuutta. Eikä hän tämän päätöksensä ensi hetkinä voinut tempautua irti menneisyydestä tuntematta sydämensä vuotavan verta. Olihan hän nyt heittänyt hyvästi kaikelle, mikä muodosti hänen elämänsä. Siis itse hänen elämänsä meni menojaan iloineen, suruineen, tottumuksineen, intohimoineen, erehdyksineen, nautintoineen.
Muutaman päivän hän eli näiden jäähyväisten herättämän katkeruuden vallassa. Varsinkin lammastarhassa suru ahdisti häntä siinä määrin, että hän kävi kylmäksi ja välinpitämättömäksi kaikelle, mikä ei koskenut hänen eroamistansa paikoista ja asioista, joiden keskellä hän oli niin suuresti rakastanut ja kärsinyt. — En enää saa nähdä tätä, en enää jatkaa entisiä töitäni, — näin hän ajatteli, ja hänestä tuntui kuin silmukka olisi kuristanut hänen kurkkuansa. Mutta hänen päätöksensä oli luja, ja kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän hän tottui ajatukseen, että jättäisi kaiken ja alkaisi elää uutta elämää. Vähitellen, kun hän oli salaa sanonut hyvästi kaikkein pienimmillekin esineille, joka puulle, joka kivelle, eläimille ja ihmisille, hänen ajatusmaailmansa kirkastui ja hänen katseensa aukeni tulevaisuutta kohti.
Käydessään Nuorossa hän meni kirkkoon ja viipyi siellä tuntikausia, ottaen hartaasti osaa jumalanpalvelukseen. Urkujen pauhu, liturgisten laulujen juhlallinen valittava sävel, pappien puvut, kaikki lumosi häntä. Ja ajatellessaan, että hänkin vielä saisi messuta rukouksia, jotka herättivät hänessä ihastusta, ja saisi pukea ylleen nuo valoisat ja pyhät vaatteet, hän unohti kaiken menneen ja tunsi itsensä onnelliseksi. Mutta palattuaan kotiin hän oli taas levoton, etenkin Maddalenan läheisyydessä. — Mitä Maddalena sanoo, kun saa sen tietää? — hän ajatteli lakkaamatta. Hänestä tuntui, ettei hän enää rakastanut Maddalenaa, varsinkin nähdessään, miten tämän vartalo oli käynyt muodottomaksi ja kasvot keltaisiksi ja pöhöttyneiksi. Mutta kuitenkin hän tunsi olevansa sidottu tuohon naiseen katkeamattomin sitein, joihin häntä peloitti koskea.
— Mitä hän sitten ajattelee? Mitä hän sanoo? Vaipuuko epätoivoon?
Niin, ehkä se tekisi hänelle pahaa, kenties on parasta odottaa.
Ja hän ajatteli yhä, ja aina tuntien syvää hellyyttä, lasta, joka kohta syntyisi, mutta siinä suhteessa hän oli tyytyväinen päätökseensä. Eihän papin virka-asema estänyt häntä rakastamasta lasta, jopa hän paremmin kuin ennen saattoi ottaa sen luokseen, kasvattaa siitä kunnon ihmisen ja turvata sen tulevaisuuden. Mutta kun hän eräänä päivänä puhui siitä pappi Porcheddulle, tämä pudisti päätään: — Älä ajattele sellaisia, sillä on väärin ajatella niin. Ensiksikin lapsi on vasta Herran ajatuksissa, mutta vaikka se syntyykin ja varttuu, sinun on pysyttävä siitä erossa, sillä se voisi aina olla vaarallinen side sinun ja hänen välillä. Papilla ei saa olla lapsia, ei puolisoa, ei perhettä. Hän ei saa ajatella rikkautta eikä tämän maailman asioita. Hän on kirkon puoliso, ja hänen lapsensa ovat köyhyys, velvollisuus, hyvät teot. Ajattele tätä tarkoin, Elias Portolu. Jos vielä tunnet olevasi kiintynyt maailmaan, älä ota askelta, jonka aiot ottaa. Sinun on yksinomaan ajateltava sielusi pelastamista eikä mitään muuta.
— Tahdotte tehdä minusta pyhimyksen, — Elias virkkoi hymyillen, mutta sisimmässään hän tunsi papin olevan oikeassa ja ajatteli suruisena, että hänen oli sanominen hyvästi isänunelmalleen. Mutta tämäkään ei saanut häntä luopumaan päätöksestään.
Viikko kului. Pappi Porcheddun puuhat olivat menestyneet hyvin. Piispassa herätti suurta mielenkiintoa tämä nuori paimen, joka kutsumuksesta tahtoi ruveta Jumalan palvelijaksi, ja hän hyväksyi hänet heti seminaariin puolesta maksusta. Porcheddun neuvosta Elias kirjoitti piispalle kohteliaan lyhyen kiitoskirjeen, ja tämä sai piispan yhä enemmän innostumaan asiaan.