— Tiedän, mitä tarkoitatte, — Elias virkkoi luoden katseensa alas kuin lapsi. — Mutta nyt!…
— Niin, nyt? … Mitä sillä tarkoitat? — Etkö enää ole ajatellut sitä?
— Olen usein ajatellut sitä. Mutta luulen, että se nyt on liian myöhäistä, etten enää ole kelvollinen…
— Jumalan armon edessä ei mikään ole myöhäistä, Elias Portolu.
Ajattele tätä tarkoin, jos tahdot pelastua.
Elias vaipui ajatuksiinsa; hän painoi päänsä kumaraan, ja muuan muisto sukelsi esiin hänen mielessään. Hän näki itsensä harmaana ja hiljaisena iltana laitumella ja vieressään ukko Martinun jäykän hahmon ja kuuli vielä hänen sanansa.
— Herra pastori, — hän sanoi, — entä jos viettelemys ahdistaa minua vielä silloin, kun olen pappi? Eikö se olisi vielä pahempi?
— Ei, Elias Portolu, nyt tunnen sinut: sinä voitat kiusauksen, tai oikeammin, kiusaus ei enää ahdista sinua. Sillä sinun kiusauksesi on tuo nainen, ja kun hän näkee sinut pappina, hän ei enää viekoittele sinua.
— Kuka sen tietää? — Elias sanoi surullisesti.
— Sitäpaitsi voit saada paikan etäisellä seudulla, ja jos tahdot, ei sinun enää tarvitse nähdä tuota naista.
— Niin, sitten. Mutta siihen asti…