Eräänä päivänä Annedda muori sanoi Maddalenan äidille, Arrita Scadalle,
Eliaksen läsnäollessa:
— Elias sanoo, ettei hän koskaan ota vaimoa. Mattiasta ei kukaan huoli, hän kun on niin yksinkertainen. Maddalenan täytyy siis antaa perheellemme useita lapsia, eikö niin, Arrita Scada? Muuten tämä koti jää autioksi, kun me olemme muuttaneet manalle.
Eliakseen tämä puhe, teki vastenmielisen vaikutuksen, ja hän tunsi sydämessään piston ajatellessaan, että nuo lapset voisivat olla hänen; ei, ei, yksikin jo riitti!
— Ei ikinä! — hän ajatteli.
Paaston alkupäivinä hän meni pappi Porcheddun luo ja tunnusti syntinsä. Hän ei enää osoittanut samaa katumusta, surua ja hehkuvaa intoa kuin edellisenä vuonna, mutta hän sanoi olevansa varma, ettei enää lankeaisi kuolemansyntiin.
Hän oli aivan kuin toinen ihminen. Pappi huomasi selvästi, että intohimon tuli oli hänessä sammunut, mutta hän katsoi häneen pitkään, miettiväisenä ja pudisti päätään moneen kertaan.
— Nyt ajattelet noin, — hän virkkoi, — mutta jollet tartu kiinni pelastuksen käteen, lankeat uudelleen. Käytä hyväksesi tätä armonhetkeä.
— Mitä tarkoitatte, herra pastori?
— Etkö muista, mitä aioit tehdä viime vuonna?
Minä ryhdyin tarpeellisiin valmistaviin neuvotteluihin, ja kaikki näytti onnistuvan hyvin…