— Ei, ei, — hän sitten ajatteli. — Minä sanon hänelle: 'Jätä poika minun huostaani, minä en koskaan ota vaimoa, ja annan hänelle perinnöksi kaiken, minkä omistan. Annan hänen käydä koulua, hän on oleva kuin oma lapseni'. Pietro varmaankin suostuu, ja lapsi oppii rakastamaan minua!
Tämä lapsi täytti ennen pitkää koko hänen ajatusmaailmansa. Hän punoi jo hurjia tuumia ja alkoi ajatella sitä enemmän kuin Maddalenaa.
Eräänä päivänä Mattia ratsasti täyttä laukkaa lammastarhaan tuoden paimenväelle iloisen sanoman: — Isäukko, veliseni, kuulkaa, Maddalena saa piakkoin lapsen. Äiti on rukoillut Pyhää Annaa, ja lapsesta tulee poika.
Hänen huulillaan oli onnellinen hymy, aivan kuin hän olisi ollut isä; ja ukko Portolu oli vähällä itkeä ilosta ja alkoi ylistää Pyhää Fransiskusta, Valverden Neitsyttä, del Rimedion Neitsyttä ja ties mitä kaikkia muita pyhimyksiä.
— Voi tuota kyyhkystämme! sanoinhan, ettei hän voisi tuottaa meille niin suurta surua, että jäisi hedelmättömäksi! Voi sitä uutta Portolua, tuota uutta pientä kyyhkyä, milloinkahan saamme sen nähdä? — Tätä hän tavantakaa toisteli.
— Kas vain, — Mattia sanoi nauraen, — tahtoisitte kai, että lapsi syntyisi heti paikalla tai että se jo olisi täällä kaitsemassa lampaita!
Elias tunsi sydämensä lyövän rajusti ja ajatteli surumielisenä: — Jos he tietäisivät! — Mutta sisimmässään hän oli iloinen ja merkillistä kylläkin tyytyväinen, kun oli tuottanut omaisilleen tämän onnen. Ja ukko Portolun tavoin hänkin kärsimättömänä odotti lapsen syntymähetkeä.
Tällävälin päivät vierivät, ilma kävi kylmäksi, usvaiseksi, satoi lunta. Talvi oli tavallista ankarampi, ja Elias, joka kärsi pakkasesta, ei enää ollenkaan tahtonut viihtyä lammastarhan tuvassa. Samoin kuin edellisenä vuonna hän kaihosi kotilieden suloisuutta, lämmintä, mukavaa asuntoa. — Kuinka ihanaa, — hän ajatteli — jos saisi viettää pitkät illat lieden ääressä Maddalenan vieressä!
Mutta nyt ei Elias ajatellut häntä samalla tavoin kuin edellisenä vuonna, värähtelevän intohimoisesti. Nyt hän mielikuvituksessaan näki hänet kätkyen ääressä ja kuuli surumielistä kehtolaulua. Näin hänen tietämättään hänen sydämensä kiihko lauhtui päivä päivältä. Salaperäinen voima, joka ei enää ollut tunnonvaivaa, ei pelkoa, ei inhoa, ei väsymystä, vaikutti hänen rinnassaan. Värjötellessään siellä kaukana lammastarhassa hän vielä kaihosi Maddalenan seuraa, mutta tavatessaan hänet hän ei enää tuntenut kuluneen vuoden kauhunsekaista onnea. Ja hän ajatteli:
— Ehkä se johtuu siitä, että hän on siinä tilassa. Mutta kun lapsi on syntynyt, epäilemättä rakastan häntä niinkuin ennenkin.