— Miksi liian myöhäistä?
— Siksi, että kannan sydämeni alla sinun lastasi…
Eliaskin kalpeni mitä ristiriitaisempien tunteiden täyttäessä hänen sielunsa. Hän peitti Maddalenan suudelmillaan, kuiskasi hänen korvaansa mielettömiä, hehkuvia sanoja, pyysi häneltä anteeksi ja lupasi hänelle kaiken, mitä hän tahtoi.
He erosivat päätettyään, etteivät tapaisi toisiaan kahdenkesken ennen lapsen syntymää. Ja Elias, joka taas oli hulluna rakkaudesta, tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen.
VIII
Syksy oli tullut. Taivas kävi yhä syvemmäksi ja kirkkaammaksi, ilma oli kuulakka; runsaat sadekuurot olivat puhdistaneet maan ja ilman. Eliaksesta tuntui kuin hän itsekin olisi sukeltanut puhdistavaan kylpyyn; hänen sydämensä tuli taas puhtaaksi, hänen ajatuksensa selkenivät, ja jonkin aikaa hän vietti onnellisia päiviä.
Näinä seesteisinä päivinä hän loikoi tuntikaudet puun juurella katsellen sinitaivasta oksien lomitse, kuunnellen metsän kaukaista ääntä, tulvivan joen solinaa, lintujen kutsuääniä.
Hän ajatteli alinomaa Maddalenaa, mutta toisella tavoin kuin ennen. Nyt hän rakasti Maddalenaa siveästi, samoin kuin heidän tuttavuutensa ensi päivinä, tai oikeammin kuin aviomies, joka ajattelee lapsensa äitiä. Ja hän ajatteli myös tätä lasta.
— Se on varmaankin poikalapsi, — hän ajatteli. — Kun se on hiukan varttunut, sen täytyy tulla tänne meidän luoksemme, minun luokseni. Pidän sitä aina luonani, ja se rupeaa rakastamaan minua, oikein kovasti.
Ja hän tunsi itsensä ylen onnelliseksi. Mutta yksi ajatus teki hänet levottomaksi: — Entä jos Pietro tahtoo pitää lapsen luonaan? Tietysti hän pitää sitä omana lapsenaan, tahtoo, että se asuu hänen luonaan, tekee siitä maanviljelijän, ja luonnollisesti lapsi rakastaa häntä kuin isää ainakin.