Mutta eräänä lokakuun iltapäivänä, paria kolmea päivää ennen papiksi vihkimistä, kun Elias oli lueskelemassa kopissaan, tultiin sanomaan, että joku kysyi häntä.
— Se on hän, — hän ajatteli levottomana. Tulija ei ollut Maddalena, vaan hänen lähettämänsä naapuritalon poika:
— Pastori Elias — näin häntä jo mainittiin — tulkaa viipymättä kotiin, kotiväellä on tärkeää puhuttavaa.
— Äitikö tahtoo?
— En tiedä.
— Onko lapsi sairastunut?
— En tiedä.
— No hyvä, tulen heti.
Ja hän lähti sydän raskaana pahoista aavistuksista. Maddalena oli yksin kotona. Äiti oli lähtenyt maalle, ja pienokainen nukkui. Tie oli ihmisistä tyhjä, talon ympärillä vallitsi syksyisen iltapäivän verhottu, salainen rauha.
Heti kun Maddalena näki Eliaksen hän joutui ankaran mielenliikutuksen valtaan ja tunsi turhaan valmistaneensa pitkän puheen, joka oli täynnä vakuuttavia todisteluja. Mutta se aika, jolloin hän tuli lammaslaitumelle ja yhdellä suudelmalla voitti Eliaksen, oli jo kaukana. Nyt hän ujosteli ja ehkä pelkäsikin entisen rakastajansa kirkollista pukua, ja ehkä hänessä sinä hetkenä puhui voimakkaammin laskelma kuin intohimo. Joka tapauksessa hän joutui hämilleen. Hän pyysi Eliasta istumaan, tarjosi, niinkuin ennenkin, hänelle kahvia, ja kysyi sitten katsomatta häneen: