Lapsi nauroi. Tämä pahoitti Eliasta. Hän katsoi Farreen, joka huolimatta lihavuudestaan oli pulska mies, hän katsoi pienokaiseen, katsoi Maddalenaan ja tunsi itsensä mustasukkaiseksi. Mutta hän hillitsi itsensä ja kertoi uutisen. Perheelle, varsinkin Annedda muorille, jonka Pietron kuolema näytti tehneen kymmentä vuotta vanhemmaksi, niin että hänen korvansa olivat käyneet entistään kuurommiksi, Eliaksen kertoma hyvä uutinen oli kuin auringon säde.
— P. Fransiskus olkoon ylistetty, — ukko Portolu virkkoi. — Tätä päivää olen odottanut; jollei minulla olisi ollut tätä toivoa, olisin toden totta hirttänyt itseni. Te hymyilette! Sinä naurat, Jacu Farre! Sinä et tunne ukko Portolun sydäntä.
Ja hän huokasi moneen kertaan. Elias synkistyi ajatellen itsekseen:
— Isä puhuu tosissaan. Jos viime hetkessä kieltäydyn rupeamasta papiksi, hän ei kestä sitä surua.
Maddalenaa yksin ei tieto näyttänyt ilahduttavan. Hänen raskaat puoliummessa olevat luomensa eivät hetkeksikään kohonneet — hän ei luonut Eliakseen ainoatakaan katsetta, mutta tämä oli koko ajan selvillä hänen tunteistaan.
— Hän rakastaa minua yhä, — Elias ajatteli lähtiessään kotoaan. Jacu Farre kosii häntä turhaan. Hän on minun, yksinomaan minun! Hän tulee minua tapaamaan, hän tekee vaikka mitä saadakseen puhua kanssani ja taivuttaakseen minut luopumaan pappisuralta, siitä olen varma. Mitä minun on tehtävä?
Sitä hän ei tiennyt, eikä liioin miten ja milloin Maddalena saisi tilaisuuden puhua hänen kanssaan. Silti hän odotti, ja tämä odotus valmisti häntä taisteluun tai ainakin karkaisi hänen heikkouttaan yllätyksen varalle. Aina kun hänelle sanottiin, että joku oli tullut häntä tapaamaan, hän tunsi sydämensä sykkivän ja ajatteli: — Se on hän! Kun hän huomasi, ettei niin ollutkaan laita, hän hengitti vapaammin, mutta tunsi samalla mielipahaa. Kun hän pistäytyi kodissaan, hän pelkäsi kohtaavansa Maddalenan yksin, astui sisään varovasti hiipien, mutta oli pahoillaan nähdessään, ettei Maddalena ollut yksin.
— Tästä täytyy tulla loppu! — hän ajatteli puolustuksekseen. Täytyy puhua ja kerta kaikkiaan tehdä tästä loppu.
Mutta kului pitkiä aikoja Maddalenan jättäessä hänet yksin täysin rauhaan.
— Hän on alistunut kohtaloonsa, sen parempi! Kuka tietää, ehkä olenkin erehtynyt, hän kenties ajattelee enemmän Jacu Farrea kuin minua! — näin hän tuumaili. Ja hän luuli olevansa siitä tyytyväinen, mutta tosiasiassa hän oli siitä suruissaan.