Lopulta Elias taas oli kopissaan, vuodepahaisessaan, väsyneenä, masentuneena, yksin. Yhä hän muisti sitä yötä, jona luki Paavalin kirjettä, ja hänen epätoivoinen rukouksensa palasi mieleen kalvavana kuin tunnontuska.
— Onpa minua ankarasti rangaistu! — hän ajatteli. — Ja sentään, kuka tuntee Herran tiet? Entä jos hän onkin kuullut rukoukseni? Jos tämä onkin minun tieni? Miksi ei minulla olisi oikeutta maalliseen onneen? Enkö minä ole ihminen niinkuin kaikki muutkin?
Salakavala unelma sai hänet valtoihinsa; puhdas ja tuoksuva kevätilma nousi hänen koppiinsa, ja ikkunasta näkyi taivaan syvä sinitausta! Niin, eikö hän ollut ihminen niinkuin muutkin? Hän oli tehnyt syntiä, se oli totta. Mutta kuka ihminen on synnitön. Ja kenet siitä tuomitaan iäiseen rangaistukseen? — Keskeytänpä sittenkin seminaariopintoni. Veljeni kuolema oikeuttaa sen, minua tarvitaan nyt kotona. Ihmiset tosin alkavat juoruta, mutta mistä ihmiset eivät juoruaisi? Vuoden kuluttua ei kukaan enää sano mitään, ja silloin!… Kuinka suloista! Voiko mitään sen suloisempaa kuvitellakaan? Se on kuitenkin nyt mahdollista.
— Kuinka saatan hetkeäkään olla niin typerä, että epäröin? — hän kysyi itseltään oudoksuen itseään ja kärsimyksiä, joita hän oli sietänyt. Ja hän tunsi sydämensä olevan tulvillaan iloa. Mutta äkkiä hänen sydämensä taas tuntui tyhjältä, ja hän syöksyi jälleen epätoivon kuiluun. — Ei, ei, ei! Mitä hourin? Sillä tavallako voitat kiusauksen, Elias Portolu? Tällaisiako päätöksesi ovat? Ei, ei, ei. Minä pääsen voitolle. Mene, saatana, minä voitan sinut sittenkin.
Ja hän puristi kätensä nyrkkiin kuin valmiina todelliseen taisteluun.
Ja näin kuluivat hetket, päivät, yöt, kokonaiset kuukaudet.
Eräänä päivänä hänelle ilmoitettiin, että hänet ennen pitkää vihittäisiin papiksi. Tämä ei häntä ilahduttanut, mutta ei liioin surettanutkaan. Hän luuli nyt jo saavuttaneensa sen verran varmaa kokemusta, ettei antaisi haaveiden viedä itseään harhaan. Hänen mieleensä johtuivat rakkautensa ensi ajat, jolloin hän petti itseään uskottelemalla itselleen, että Maddalenan naimisiinmeno riittäisi parantamaan hänet intohimostaan. Mutta sensijaan!
— En siis tahdo enää pettää itseäni, — hän ajatteli. — Pysynhän silti ihmisenä ja olen altis intohimoille, mutta pelastus ei ole löydettävissä niistä esteistä, jotka erottavat meitä synnistä, vaan meidän omasta voimastamme ja tahdostamme.
Mennessään kotiinsa kertomaan uutista hän tapasi onneksi koko perheen koolla. Siellä oli Mattiakin — Portolun perhe oli palkannut rengin, kun eivät Berte ja Mattia kahden suoriutuneet sekä viljelystöistä että lammastarhan hoidosta. Siellä oli myös sukulainen, Jacu Farre, joka oli Pietron kuoltua usein käynyt talossa.
Jacu Farre oli "isäntämies", s.o. hän omisti karjaa, laitumia, hevosia, mehiläispesiä, ja oli naimaton. Hän osoitti suurta hellyyttä Pietron pikku orpoa kohtaan, ja Portolun perhe koetti kaikin tavoin olla hänelle mieliksi toivoen, että hän jättäisi omaisuutensa perinnöksi pienokaiselle. Elias kohtasi siis hänet omaistensa keskuudessa. Jacu piti lasta polvellaan ja sanoi:
— Kas niin, nyt keikutaan hevosen selässä. Ratsastamme juhlille, kas noin, Berteddu!