Useita sukulaisia oli jo saapunut. Ikkunaverhot olivat alhaalla, niin että koko talossa vallitsi hämärä.
Elias hiipi hiljaa, melkein arkaillen huoneen puolihämärään.
— Mikä sinua vaivaa? — hän kysyi kumartuen lapsen puoleen. — Miksi se itkee? — hän sitten kysyi Maddalenalta.
Lapsi tuijotti häneen suurilla kyyneleisillä silmillään ja rauhoittui hetkeksi, pieni suu auki ja huulet värähdellen. Sitten se taas alkoi itkeä. Maddalenakin katsoi Eliakseen, ja hänenkin huulensa vavahtelivat.
— Hiljaa, hiljaa, kullanmuruni, — - hän sanoi väräjävin äänin, tuudittaen pienokaista käsivarsillaan. — Ole nyt kiltti, kas tuossa on Elias setä, joka ei tahdo, että itket… — Mutta äkkiä hänkin painoi kasvonsa lapsen selkää vasten ja herahti toivottomaan itkuun.
— No, Maddalena, mitä tämä merkitsee? — Elias virkkoi, ollen suunniltaan.
Sitten hän poistui kuin näkymättömän käden ajamana. Kohtaus järkytti Eliasta. Hän vaistosi, ettei Maddalenan itku johtunut ainoastaan aviomiehen kuolemasta, sillä tämän yhä hellä ja hehkuva katse tunki hänen sielunsa sisimpään. — Voi, — hän ajatteli istuessaan sopessa sukulaistensa parissa, — pappi Porcheddu on oikeassa: lapsi yhdistää meitä aina! aina. Minä en saa nähdä sitä, en lähestyä sitä. Muuten syöksyn jälleen turmioon, ja entistä pahemmin.
Kaikki nuo ihmiset, jotka tulivat taloon ja poistuivat sanoen jokapäiväisiä asioita, ikävystyttivät häntä sanomattomasti. Hän toivoi palavasti, että kaikki päättyisi, että hautajaismenot olisivat lopussa ja tavanomaiset kolme surunvalituspäivää ohi, niin että hän taas olisi yksin surunsa ja kiusaustensa parissa.
— Voi minua, — hän ajatteli, — kun kiusaus on jo näin voimakas, veljeni ruumiin vielä ollessa täällä, melkein vielä lämpöisenä, niin miten käy sitten? — Ei, ei, ei, — hän taas raivokkaasti toisteli itsekseen. — Minä voitan, minun täytyy voittaa.
Mutta taistelu oli alkanut hirvittävänä. Nuo kolme päivää hautajaisineen ja valitteluineen, kaikkine sardinialaisine surumenoineen kulkivat ohi kuin paha uni.