Ja hän oli entistään vahvempi kiusausta ja pahaa vastustamaan. Sitten hän taas muisteli veljeänsä elävänä, heidän lapsuuttaan, nuoruuttaan, kuinka kuolettavasti hän oli tätä loukannut; ja hän tunsi itsensä aivan musertuneeksi. Nyyhkytykset kuristivat hänen kurkkuaan.
— Nyt kun hän on kuollut, — Elias ihmetteli itsekseen, — tietäneekö hän nyt, miten verisesti olen häntä loukannut. Ja voiko hän antaa minulle anteeksi?
Mutta nämä kysymykset johtivat hänet takaisin hänen muistoihinsa. Hän näki mielikuvituksessaan Maddalenan tässä samassa huoneessa, jossa vainaja lepäsi, ja salakavalasti hänen sydämeensä äkkiä hiipi suloinen ajatus, että hän nyt saattoi rakastaa tuota naista syntiä tekemättä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän karkoitti viettelyksen, kumartui uudelleen vainajan kasvojen yli ja vaipui katselemaan niitä. Näin yö kului.
Päivän sarastaessa Elias hetkiseksi nukahti. Hän näki unessa Pietron tulevan laidunmaille ilmielävänä; niinkuin aina unissa hän silloinkin oli yhä olevinansa paimen. Pietro tuli ratsastaen, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja luomet suljettuina, niinkuin ruumiilla.
— Mikä sinun on? — Elias kysyi säikähtyneenä.
— Lapsi on kuollut; tulin kertomaan sitä sinulle — Pietro vastasi. —
Tule Nuoroon, sillä sinun velvollisuutesi on haudata se.
Elias oli niin kauhistunut, että ponnisteli herätäkseen. Ja herätessään hän vielä tunsi samaa kauhua kuin unessa. Oli täysi päivä. Hän kuuli lapsen itkevän, ja heti hän ajatteli murheellisena:
— Pitääkö senkin kuolla? Onko uni sen enteenä? Onnettomuus ei koskaan tule yksin; ja minä uskon uniin.
Hän luuli nyt, että mikä onnettomuus tahansa oli mahdollinen, lähellä, jopa välttämätön. Suuren alakuloisuuden vallassa hän meni katsomaan lasta.
Lapsi itki. Maddalena, jolla jo oli yllään leskenpuku — tuo musta puku sopi hänelle erinomaisesti kohottaen hänen nuorekasta kukoistavaa kauneuttaan — koetti tyynnyttää lasta puhellen sille hiljaa.