— Kuinka kurja mies olenkaan! — hän ajatteli rientäessään kotiinsa.
— Ei, en minä koskaan saavuta pelastusta: minä olen kokonaan pahasta.
Hän tunsi ahdistusta enemmän pahojen ajatustensa kuin Pietron sairauden tähden. Ja hän katui ja nuhteli itseään.
Pietron tila oli todella vakava. Hän vaikeroi lakkaamatta kelmeät kasvot tuskan vääntäminä. Kolmea päivää aikaisemmin hänen oli ollut pakko jalan kulkea pitkät matkat etsimässä karannutta härkää. Levottomuus, rasitus, kuumuus ja vaarallisen taudin itu, joka jo ennestään piili hänen ruumiissaan, olivat murtaneet hänen voimansa. Hänen jalkansa olivat turvoksissa ja verillä ja kätensä okaisten pensaiden ja kivien repimät.
Raskas alakuloisuus painoi Portolun taloa. Maddalena vuodatti vilpittömiä kyyneliä. Annedda muori oli sytyttänyt kaksi pyhimyslamppua ja lausunut vihreät sanat, ja nämä olivat vastanneet, että Pietron tauti oli kuolemaksi.
Elias eli tämän jälkeen kauheita päiviä. Hän kävi tervehtimässä sairasta veljeään, katseli häntä, kulki huoneessa edestakaisin, väännellen hiljaa käsiään, kun oli voimaton auttamaan sairasta. Hän ei koskaan kääntänyt katsettaan Maddalenaan eikä lapseen ja poistui epätoivo sydämessään. Ja hän rukoili tuntikausia, että sairas paranisi. Mutta monesti hän kesken palavinta rukoustaan vavahti jäätävän kylmyyden laskeutuessa hänen suoniinsa. Mikä hirviö häntä ahdistikaan? Miksi tuo hirviö, Eliaksen vain hetkeksi keskeyttäessä rukouksensa kuiskasi hänen korvaansa ilon sanoja, herätti hänessä rikollisia haluja, alati loihtien hänen eteensä hänen veljensä kuolleena?
— Se on pahahenki, — hän ajatteli eräänä iltana, — mutta se ei voi, se ei saa enää koskaan voittaa. No niin, kuolkoon Pietro, jos niin on sallittu; niin kauheata kuin se onkin, sinä saatana, toivon nyt veljeni kuolemaa todistaakseni, ettet sinä enää saa minua valtoihisi. Et ikinä. Olen sinua voimakkaampi, saatana. Ruumiini on heikko, sen voit murskata, mutta sieluani et enää koskaan voita. Sinä yönä Pietro kuoli. Elias ummisti hänen silmänsä, teki ristinmerkin hänen kasvojensa yli ja auttoi äitiänsä pesemään vainajan ja käärimään hänet liinoihin.
Sitten hän valvoi koko yön veljensä ruumiin ääressä. Tuontuostakin hän nousi, kumartui hänen kasvojensa yli ja katseli häntä kauan mielettömästi toivoen, ettei vainaja olisikaan kuollut, vaan minä hetkenä tahansa liikkuisi ja nousisi.
Mutta nuo kelmeät parrakkaat kasvot ja suljetut luomet pysyivät järkähtämättömän liikkumattomina kuin kammottava pronssinaamari. Elias tunsi, ehkä ensi kertaa eläessään, hän kun ei ollut koskaan ennen nähnyt niin läheltä eikä niin kauan katsellut vainajaa, kuoleman järkähtämättömän, jylhän suuruuden. Hän muisti, millainen Pietro oli ollut eläessään, iloinen, naurava; yksi ainoa henkäys oli riittänyt kaatamaan hänet siihen liikkumattomaksi, ainaisesti mykäksi! Ainaisesti!
— Huomenna, tähän aikaan, tämä tomukin on kadonnut maailmasta, — hän ajatteli. Ja hänen oli vaikeaa käsittää, että heidän kaikkien loppu oli oleva sama, että hän itsekin, vanhemmat, veli, Maddalena ja lapsi kerran katoaisivat maan päältä. Sitten hän jälleen polvistui vuoteen jalkopäähän, ja hänen surunsa vaihtui luottamukseksi.
— Niin, kaikki loppuu, — hän ajatteli. — Sitten emme enää kärsi.
Miksi ihminen niin suuresti kiusaa itseään? Kaikki päättyy ja katoaa.
Sielu yksin pysyy. Se on pelastettava.