Kuinka apostolin ääni oli voimakas ja samalla lempeä! Se oli kuin ukkosen jylinä ja samalla kuin pulppuavan lähteen puhdas solina hiljaisena yönä. Mutta se tuli liian kaukaa, liiaksi ylhäältä, ikäänkuin ukon jyrinä, kuin lähteen lirinä, jota kuuntelee unessa. Elias tarkkasi sitä ja tunsi, että se kietoi hänet kuin tuoksuvaan silkkivaippaan; mutta oi, tämä vaippa oli utuharsoa, jonka huhtikuun henkäys saattoi repiä rikki.
Nyt tuo sardinialainen laulu tuntui kuuluvan vähän lähempää. Kaihomielisen kuorolaulun yli kuului sointuva tenori, jossa värähteli kuutamoyön koko hekuma ja hurma. Elias kohotti päätään äkillisen lumouksen valtaamana. Missä hän olikaan aikaisemmin kuullut tuon saman äänen? Melkein ruumiillisen aistimuksen kaltainen muisto sai hänet vapisemaan. Hän muisti kokeneensa samanlaisen yön kuin tämä, kuulleensa tuon laulun ja olleensa murheellinen niinkuin nyt. Missä? Milloin? Miten? Hän nousi ja nojasi ikkunan pieleen laskevan kuun valaessa hänen ylitsensä hopeisia säteitään. Tuulen henki kantoi hänen sieraimiinsa etäisiä tuoksuja. Väristys puistatti hänen ruumistaan, ja hän muisti yön, jolloin hän itki intohimonsa kiduttamana Pyhän Fransiskuksen kuvan juurella.
Apostolin ääni ei enää puhunut. Utuharso oli revennyt. Mitä olivatkaan iäisyys, kuolema, kaiken inhimillisen intohimon turhuus, hyvä, paha, täydellisyys, iankaikkinen elämä, tuon huhtikuun yön haihtuvan ilon… tuon tuulen hengen, tuon rakkauslaulun rinnalla? Ja elämä valtasi Eliaksen, tarrautui kiinni koko hänen olemukseensa. Hän lankesi polvilleen ikkunan eteen kuun valoon ja itki kuin lapsi epätoivon puuskassaan.
Ja hän alkoi kyyneltensä lomassa rukoilla mielettömästi:
— Herra, Sinä näet, että olen heikko ja halpa; armahda minua Jumalani, anna minulle anteeksi, anna minulle rauha, riistä sydän rinnastani! Olen ihminen, en voi voittaa itseäni; miksi, Herra, olet luonut minut näin heikoksi? Olen aina kärsinyt elämässäni, ja kun olen heikon luontoni voittamana tavoitellut onnea, olen tehnyt syntiä, olen tallannut jalkoihini Sinun säädöksiäsi, olen ollut pahempi pakana ja syntinen kuin pakanat itse. Mutta olen kovasti kärsinyt, Jumalani; ja kärsin yhä vielä niin suuresti, että mitta on täysi. Jumalani, Jumalani, Jumalani! — näin hän jatkoi nyyhkyttäen, vääntyneet kasvot kyynelissä kylpien — armahda minua, anna minulle anteeksi, auta minua, anna minulle sydämen rauha… anna minullekin vähän hyvää… vähän onnea; eikö minullakin ole siihen oikeutta? Vaikka olen rikkonut, anna se minulle anteeksi, jos olet armahtavainen. Jos, Herra, olet suuri, anna minulle anteeksi, anna minulle vähän onnea, vähän iloa…
Vähitellen hänen kyynelensä vuotivat kuiviin, ja tuo tunteiden purkaus teki hänelle hyvää, rauhoitti häntä. Kun epätoivon raju puuska oli ohi, hän häpesi, että oli itkenyt, mutta ajatteli:
— Isä sanoo, että vain halpa ihminen itkee, ja ettei sardinialaisen, varsinkaan nuorolaisen pidä itkeä. Mutta se keventää mieltä. Muuten ihminen pakahtuisi raskaina hetkinä!
Hän häpesi ja kauhistui rukoustaankin, joka oli kuin Jumalan uhmaamista. Ja hän rukoili anteeksiantamusta ja alistui kohtaloonsa. Seuraavana aamuna hän pelästyi, tunsi surua ja samalla iloa, kun hänelle kerrottiin, että hänen veljensä Pietro oli palannut maaseudulta sairastuneena ankaraan munuaistulehdukseen ja että potilaan tila oli sangen vakava.
— Jos hän kuolee, minä voin mennä Maddalenan kanssa naimisiin, — tämä oli hänen ensi ajatuksensa.
Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Ei suinkaan! Ja hän kauhistui tätä herjaavaa ajatustaan, kun oli voinut kuvitella Jumalaa tuollaiseksi hirviöksi. Eihän se ollut mahdollista.