Palatessaan seminaariin kammioonsa hän luuli heräävänsä unesta. Ja hänen elämänsä, tilansa ja velvollisuutensa esiintyivät selvinä hänen sisäisen silmänsä edessä. Hän polvistui ja alkoi rukoilla Jumalalta anteeksi mieletöntä raivoaan.
— Herra, anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi iäisessä elämässä, sillä tässä elämässä en ansaitse anteeksiantoa. En koskaan saa lepoa. Olen tuomittu kärsimään, mutta jokainen rangaistus on vähäinen siitä rikoksesta, jonka olen tehnyt. Niin, anna minun kärsiä niinkuin ansaitsen, mutta anna minulle voimaa täyttää velvollisuuteni, kitke sydämestäni kaikki turha intohimo. Omasta puolestani lupaan tehdä kaiken voittaakseni itseni. Jääpä lapsi eloon tai kuolee, käyn sitä katsomassa niin vähän kuin suinkin. Onko se minun lapseni? Ei ole. Minulla ei saa olla mitään tässä maailmassa; ei lapsia, ei vanhempia, ei omaisuutta, ei intohimoja. Minun täytyy olla yksin, yksin sinun edessäsi, Jumalani, sinä suuri ja laupias Herra.
Mutta tuntia myöhemmin hänen kotoaan tuli sana, että hän joutuin rientäisi sinne. Ja hän lähti sinne juoksujalkaa, kasvot vaaleina ja sydän rajusti pamppaillen. Oli yö, himmeä, hiljainen syysyö. Kuu souteli hitaasti ohuissa usvissa, ja sitä ympäröi suunnattoman suuri kullanhohtoinen vaalea kehä. Ilmassa oli jotain salaperäisen hiljaista, pysähtynyttä.
Eliaksella oli tunne, että lapsi oli kuollut, ja astuessaan keittiöön hän näki Maddalenan istuvan lieden ääressä katkerasti itkien ja tavantakaa puristaen päätään käsillään. Hän näytti orjattarelta, jolta on riistetty kaikki, vapaus, isänmaa, jumalat, omaiset. Elias vaistosi hänen äärettömän surunsa ja ajatteli:
— Tänä hetkenä hän ehkä luulee, että lapsen menettäminen on rangaistus hänen hairahduksestaan. Eikä hän tiedä, että hän päinvastoin kohoaa tästä surusta puhdistuneena ja löytää oikean tien. — Mutta näin ajatellessaan hän katseli ympärilleen keittiön puolihämärässä, ja kun ei siellä olevien harvojen henkilöiden joukossa näkynyt Farrea, hän murheellisena ajatteli, että tuo mies ehkä vielä oli siellä, kuolleen lapsen vuoteen ääressä.
Hän meni huoneeseen. Farrea ei ollut siellä. Annedda muori, joka oli hyvin kalpea, pesi ja puki pientä ruumista. Elias avusti häntä. Hän otti arkusta lapsen pienet sukat ja kengät, ja vetäessään niitä sen jalkoihin hän tunsi, että nuo laihtuneet hennot raajat vielä olivat pehmeät ja lämpöiset.
Siihen saakka kunnes pieni vainaja oli kääritty liinoihin ja asetettu patjoille lepäämään ja niinkauan kuin Annedda oli huoneessa, Elias pysyi levollisena. Mutta heti jäätyään yksikseen hän tunsi koko ruumiinsa vapisevan, tunsi kasvojensa ja käsiensä kylmenevän, ja hän polvistui kätkien kasvonsa vuodeliinoihin.
Vihdoin viimein hän oli yksin lapsensa kanssa. Ei kukaan voinut enää riistää sitä häneltä, ei kukaan enää voinut asettua heidän väliinsä. Ja äärettömän surunsa ylle hän tunsi laskeutuvan ohuen rauhan, melkeinpä ilon verhon — joka oli ulkona vallitsevan salaperäisen syysyön utuverhon kaltainen. Olihan hänen sielunsa lopultakin yksin, surun puhdistamana, yksin ja vapaana kaikesta inhimillisestä intohimosta, Herran edessä, joka on suuri ja laupias.