— Hän ei enää elä ensi yön yli.
— Onko Farre yhä siellä, äiti?
— Ei ole.
Elias riensi huoneeseen, meni Maddalenan ohi, joka itki hiljaa vuoteen ääressä, ja kumartui levottomana lapsen puoleen. Pienokainen näytti kuolevalta. Nuo ennen niin sievät ja pulleat pienet kasvot olivat nyt kalpeat, laihat, ylenmääräisten kärsimysten riuduttamat. Ne näyttivät kuolevan vanhuksen kasvoilta. Elias ei uskaltanut kajota lapseen eikä suudella sitä, hän oli niin tyrmistynyt. Niinkuin aikaisemmin Pietron ruumiin ääressä, niin nytkin kuoleman majesteetti vaikutti häneen voimakkaasti, ja hän huomasi, että hän oli siihen hetkeen asti pitänyt mahdottomana, että pikku Berte kuolisi. Miksi hän kuolisi? Miten hän kuolisi? Mitä oli kuolema? Oliko se kaiken loppu, kaiken intohimon raukeaminen? Miksi hän siis vihasi Farrea? Miksi hän kärsi?
— Poikani, pikku poikani! — hän vaikeroi itsekseen. — Sinä kuolet, enkä minä ole rakastanut sinua oikealla tavalla. Sensijaan että olisin sinua rakastanut, olen eksynyt turhanpäiväiseen vihankaunaan, joutavaan mustasukkaisuuteen… Ja nyt kaikki loppuu eikä enää ole aikaa, ei enää ole aikaa mihinkään …
Hänet valtasi raju halu ottaa pienokainen syliinsä, viedä se pois täältä, pelastaa se. Pelastaa? Miten? Hän ei tiennyt, miten, mutta hänestä tuntui, että riitti, jos hän vain ojentaisi käsivartensa, jos hän kumartuisi lapsukaisen pienen vartalon yli karkoittaakseen kuoleman. Sinä hetkenä Farre astui sisään ja lähestyi hitaasti vuodetta. Elias kuuli nuo raskaat askelet, tuon läähättävän hengityksen, ja poistui vaistomaisesti vuoteen äärestä.
Farre istuutui paikalleen. Elias tunsi, että hänen ja hänen manalle muuttavan lapsensa välillä oli voittamaton este. Hän asettui huoneen perälle, ikkunan ääreen, ja hänen silmissään kiilteli tumma, vihreä välke. Hän ajatteli kuin pyörrytyksen valtaamana:
— Miksi tuo mies on täällä. Miksi hän on karkoittanut minut lapseni luota? Hän on sysännyt minut syrjään. Millä oikeudella? Onko pienokainen hänen lapsensa? Se on minun, minun eikä hänen. Nyt lyön häntä korvalle, tuota ihramahaa, ajan hänet pois tuosta, sillä siinä on minun paikkani eikä hänen. Lyön häntä korvalle, tapan hänet, juon hänen vertansa, sillä vihaan häntä, hän kun on riistänyt minulta kaiken, kaiken, kaiken; kun hän on täällä, alan, niin alan jo toivoa lapseni kuolevan.
Mutta hän ei silti liikahtanut paikaltaan. Sitten hän meni keittiöön ja sanoi äidilleen:
— Tulen pian takaisin. — Ja hän poistui nopeasti.