Elias seisoi siinä hetken. Sitten hän poistui sanomatta ainoatakaan sanaa. Hän vietti kauhean yön ja palasi taas varhain seuraavana aamuna. Kiivetessään polkua taloon hän kuvitteli pienokaisen tilan parantuneen, ja toivo kirkasti hänen kasvonsa. Hän kulki nopein askelin pihan poikki, keittiön läpi ja työnsi oven auki. Hänen kasvonsa kävivät heti kalpeiksi. Farre oli taas siellä istumassa pienokaisen vuoteen ääressä, lihava vartalo kumarassa, hengittäen raskaasti ja huohottaen.
Maddalena itki. Heti nähtyään Eliaksen hän riensi tätä vastaan, kuivasi kyyneleensä esiliinaansa ja sanoi nyyhkyttäen lapsen olevan kuolemaisillaan. Elias katsoi häneen kelmeänä, synkkänä. Hän ei astunut lähemmäksi, ei puhunut yhtään sanaa. Hetken kuluttua hän poistui huoneesta. Annedda muori saattoi hänet pihalle kysyen siellä:
— Elias, poikani, mikä sinun on? Oletko sinäkin sairas?
Elias pysähtyi portin pieleen, kääntyi, ja tunsi huulilleen nousevan katkeria sanoja Farresta ja Maddalenastakin, joka salli sulhasensa lakkaamatta olla sairasta pienokaista lähellä. Mutta nähdessään äitinsä pienet kasvot niin kalpeina ja täynnä ahdistusta, hän mutisi:
— En, en; en minä ole sairas.
Ja hän poistui.
— Mitä hän mahtoi sanoa? En oikein kuullut, — Annedda ajatteli.
Olikohan hänkin sairas? Mikä häntäkin vaivannee? Auta meitä, rakas Pyhä
Fransiskukseni.
Tästä hetkestä alkaen Eliasta vaivasi aivan kuin päähänpiintymä. Heti kun hänen työnsä oli päättynyt, hän melkein huomaamattaan riensi kotiin. Jo ennenkuin hän ehti kotitalon polulle, hän tunsi, että Farre oli siellä vanhalla paikallaan. Silti hän itsepäisesti toivoi, ettei niin olisi, ja meni sisälle. Mutta tuo vihattu olento oli aina siellä.
Vähitellen hän joutui kuin kuumehoureisiin. Hän tuli haluten kiihkeästi kumartua lapsen puoleen, suudella sitä, hoidella sitä omin käsin ja kuiskia sen korvaan helliä sanoja. Hänestä tuntui, kuin hänen rakkautensa olisi riittänyt parantamaan pienokaisen. Mutta kun hän saapuessaan näki Farren, hän jähmettyi toimettomaksi. Hän ei edes rohjennut laskea kättään kuolevan pienokaisen otsalle, vaikka hänen rinnassaan riehui suru ja raivo.
Pikku Berten sairauden seitsemännen päivän iltana Annedda muori tuli itkien Eliasta vastaan.