Elias katsoi häneen vihaisesti. Että lääkäri saattoikin tehdä hänelle mokomia kysymyksiä, kun hänen poikansa makasi henkitoreissaan ja Farre istui kuolinvuoteen ääressä kuin isä ainakin?
— Mitä sanotte? — hän huudahti. Miksi teette minulle tuollaisia kysymyksiä!
— Eikö tällaisia kysymyksiä voi tehdä miehille, jotka ovat lihaa ja verta? Ettekö tekin ole ihminen, niinkuin muutkin?
Se oli totta! Eliaskin tunsi olevansa "ihminen niinkuin muutkin", valitettavasti liiaksikin ihminen. Senvuoksi häntä raatelivat suru, katkeruus ja mustasukkaisuus.
Illan suussa Elias palasi Maddalenan luo ja huomasi tämän olevan epätoivoissaan, sillä lapsen tila paheni pahenemistaan. Maddalena oli keittiössä valmistamassa jotakin ruokaa lieden ääressä.
— Onko äiti tuolla sisällä? — Elias kysyi astuen huonetta kohti, jossa lapsi makasi.
— On kyllä.
Hän olisi tahtonut lisäksi kysyä, oliko Farrekin siellä, mutta ei voinut. Elias tunsi kuitenkin, että hän oli siellä sisällä vuoteen ääressä. Hän näki mielikuvituksessaan selvästi tuon miehen lihavan olemuksen ja kuuli hänen huohottavan hengityksensä. Tämä herätti hänessä melkein sairaalloista ahdistusta. Ja silti hän avatessaan oven ja nähdessään Farren pyylevän ruhon kumarassa vuoteen ääressä jäi seisomaan vaieten ja huohottavana ikäänkuin säikähtyneenä odottamattomasta vastenmielisestä näystä.
— Lapsi kuolee, ja tuo mies on tuossa eikä päästä minua lähelle, ei anna minun sitä katsella eikä hyväillä — hän ajatteli katkerasti. Hän jäikin seisomaan vuoteen jalkopäähän, katsellen pientä sairasta melkein pelokkaasti:
— Hän on hyvin sairas, hyvin sairas, — Farre mutisi murheellisena, melkein kuin itsekseen.