Tehtiin valmistuksia aivan kuin juhlaa varten: talo laastittiin uudestaan, valmistettiin viiniä, leivottiin leipää. Tuntui melkein siltä, kuin Elias olisi ollut poissa kotoa opintoja harjoittamassa, ja vanhemmat odottivat häntä kotiin melkein ylpeinä hänen koettelemuksensa ajan päätyttyä.
Vihdoin tuo päivä saapui, jota perhe ja varsinkin äiti, Annedda, oli hartaasti odottanut. Hän oli hiljainen, kalpea, hiukan huonokuuloinen nainen, joka rakasti Eliasta enimmin kaikista lapsistaan. Pietro, joka viljeli maata, ja Mattia ja Berte Portolu, perheen isä, jotka molemmat hoitivat lampaita, palasivat laidunmailta.
Nuoret miehet olivat hyvin toistensa kaltaisia, lyhytkasvuisia, tanakoita ja parrakkaita, iho pronssinvärinen, hiukset mustat ja pitkät. Berte Portolu, liikanimeltään "vanha kettu", oli myös lyhyt; hänen takkuinen musta tukkansa valui alas kipeisiin verestäviin silmiin asti ja yhtyi korvien kohdalla niinikään takkuiseen mustaan partaan. Hänen pukunsa oli sangen likainen, mustasta lampaannahasta tehty pitkä hihaton takki, jossa villa oli sisäpuolella. Ja kaikesta tuosta karvaisesta mustasta verhosta pisti esiin kaksi suunnattoman suurta pronssinväristä kättä ja kasvoista samoin pronssinruskea, kookas nenä. Juhlatilaisuuden kunniaksi Berte Portolu pesi kätensä ja kasvonsa ja pyysi vaimoltaan Anneddalta vähän oliiviöljyä voidellen sillä huolellisesti hiuksensa ja kirkuen tuontuostakin tämän homman tuottamasta kivusta.
— Piru teitä kammatkoon, — hän tiuskaisi hiuksilleen väännellen päätään. — Ei lampaanvillakaan ole niin sotkuista.
Saatuaan hiuksensa lopulta selvitetyiksi Berte Portolu punoi niistä oikealle ohimolle pienen palmikon, toisen vasemmalle ohimolle, kolmannen oikean korvan taa ja neljännen vasemman korvan juureen. Sitten hän voiteli ja suki partaansa.
— Laittakaa vielä lisää pari palmikkoa, — Pietro ilvehti nauraen.
— Enkö jo näinkin näytä sulhasmieheltä! — Berte huudahti. Ja hänkin remahti nauruun.
Hänen naurunsa oli omituisen väkinäistä. Siitä ei yksikään parran karva liikahtanut.
Äiti, Annedda, murahti hiljaa, hän kun paheksui sitä, etteivät poikansa osoittaneet tarpeeksi suurta kunnioitusta isälleen, mutta tämä katsoi moittivasti vaimoonsa ja virkkoi:
— Mitä sinä siinä mökiset? Anna poikien vain nauraa. Heidän on nyt aika huvitella, samoin kuin mekin kerran olemme tehneet.