Vihdoin Eliaksen saapumishetki oli vallan lähellä. Eräitä sukulaisia ja
Pietron morsiamen veli tuli taloon, ja kaikki alkoivat painua asemalle.
Annedda yksin jäi kotiin kissan ja kanojen kanssa.
Pienestä talosta, jossa oli sisäpiha, johti viettävä polku maantielle. Polun toista laitaa reunustavan pensasaidan takana levisi laakson puolella vihannestarhoja. Puu ojensi oksiaan pensasaidan yli somistaen polkua. Orthobene vuoren harmaakivimöhkäleet ja Olienan siintävät jonot päättivät taivaanrannalla näköpiirin.
Tässä sopukassa, hengittäen tätä puhdasta ilmaa, Annedda oli syntynyt, siinä hän oli vanhentunut ja kenties sentähden pysynyt vilpittömänä ja viattomana kuin seitsenvuotias lapsi. Koko seudun asukkaat olivat muutoin kunnon ihmisiä, tytöt kävivät kirkossa, perheet olivat hyväntapaisia.
Annedda meni tämäntästä ulos ja asettui avoimelle portille katselemaan ympärilleen, ja palasi jälleen sisälle. Naapurin naisetkin odottivat vapaaksi päässeen vangin tuloa seisoen kynnyksellä tai istuen seinämille asetetuilla rosoisilla kivipenkeillä. Anneddan kissa tähysteli ikkunalaudalta.
Nyt alkoi kaukaa kuulua ääniä ja askelia. Naapurinvaimo tuli juosten polkua pitkin ja pisti päänsä sisään Anneddan portista.
— Tuossa he jo tulevat! — hän huusi.
Annedda riensi ulos tuvastaan tavallistaan kalpeampana ja vapisten. Seuraavassa tuokiossa väkeä kiiruhti ylös polkua, ja Elias juoksi syvästi liikutettuna äitinsä luo, kumartui ja syleili häntä.
— Kulukoon sata vuotta toiseen onnettomuuteen, — Annedda soperteli itkien.
Elias oli pitkä ja solakka, kasvot hyvin vaaleat, hienopiirteiset ja parrattomat. Hänen mustat hiuksensa olivat lyhyiksi ajellut ja hänen silmänsä sinivihreät. Pitkäaikainen vankeus oli tehnyt hänen kätensä ja kasvonsa kalpeiksi.
Naapurinaiset tunkeilivat hänen ympärillään, tuuppasivat syrjään toisiaan ja puristivat hänen kättään toivottaen: