— Kulukoon sata vuotta toiseen onnettomuuteen.
— Suokoon sen Jumala, — Elias vastasi.
Sitten he menivät tupaan. Kissa, joka tulijoiden lähestyessä oli hypähtänyt alas ikkunalaudalta ja mennyt portaille, juoksenteli hädissään sinne tänne viimein puikahtaen piiloon.
— Kisimirri, kisimirri, ukko Portolu huusi, — mikä hemmetissä sinua vaivaa, etkö ennen ole nähnyt ihmisiä? Olemmeko kenties murhamiehiä, joita kissatkin pakenevat? Olemme rehellisiä ihmisiä, kunnon väkeä.
Vanhan ketun teki mieli huutaa, lörpötellä, ja niin hän alkoi lasketella kaikenlaisia loruja.
Kun kaikki olivat asettuneet keittiöön ja Annedda muori kaatoi viiniä pikareihin, Portolu otti tehtäväkseen Jacu Farren, sukulaisensa, komean, punoittavan, hitaasti hengittävän miehen hauskuttamisen eikä antanut hänelle hengenrauhaa.
— Näetkös, — hän huusi tälle nykäisten hänen takkinsa liepeestä ja viitaten poikiinsa päin, — näetkö nuo poikani? Kolme kyyhkystä. Väkeviä ja terveitä ja kauniita he ovat! Näetkö heidät tuossa kaikki vierekkäin? Nyt, kun Elias on palannut kotiin, olemme kuin neljä jalopeuraa; ei kärpänenkään rohkene meitä hätyyttää. Minäkin, kuulehan, minäkin olen vahva. Älä nyt töllistele minuun noin, Jacu Farre. Muuten minä viisi välitän sinusta, kuuletko? Poikani Mattia on oikea käteni, ja tästälähin Elias on vasen käteni. Ja Pietro taas, minun rakas Prededduni. Etkö jo älyä? Hän on kukkanen! Hän on kylvänyt kymmenen vakkaa ohraa, kahdeksan vakkaa vehnää ja kaksi vakkaa papuja, niin että kun hän menee naimisiin, hänen eukollaan on hyvät päivät. Satoa ei tule puuttumaan. Hän on kukkanen, tuo Prededduni. Minun poikieni vertaisia ei ole Nuorossa.
— Jaa, jaa, — toinen virkkoi melkein valittavalla äänellä.
— Jaa, jaa. Mitä tarkoittaa tuo sinun "jaa, jaa"? Laskettelenko tässä ehkä loruja? Mainitsepa minulle kolme samanlaista kuin minun poikani, niin rehellisiä, työteliäitä ja vahvoja poikia. Ovatpa miehiä, nämä poikani, ovatpa miehiä!
— Kuka tässä on väittänyt, että he ovat naisia!