— Nainen voit olla itse, senkin ihramaha!
Ja näin sanoen ukko Portolu taputti sukulaisensa vatsaa lisäten:
— Niin, juuri sinä, eivätkä minun poikani. Etkö näe heitä, — hän jatkoi luoden kulmien alta nuoriin miehiin ihailevan katseen. — Etkö näe heitä? Kolme kyyhkyä, sen sanon…
Annedda muori tuli, lasi toisessa ja viinipullo toisessa kädessä. Hän kaasi lasin täyteen ja ojensi sen Farrelle, joka ojensi sen kohteliaasti Portolulle.
— Juokaamme, kaikkien terveydeksi! Ja sinä puolisoni, pikku eukkoseni, älä enää pelkää mitään. Olemme kuin leijonat, ei kärpänenkään uskalla meihin kajota.
— No, no, — Annedda virkahti.
Hän kaatoi Farrelle viiniä ja poistui heidän luotaan. Portolu seurasi häntä katseellaan ja sanoi kosketellen sormellaan oikeaa korvaansa:
— Hän on vähän… tässä näin; ei kuule oikein hyvin, mutta mikä nainen! Herttaisen hyvä, tuo eukkoni, täyttää velvollisuutensa. Niin tunnollinen ihminen. Hänen vertaistaan…
— Ei ole toista Nuorossa!
— Juuri niin, — Portolu ärjäisi. — Kuuleeko hänen koskaan juoruavan? Kun Pietro tuo tänne nuoren vaimonsa, ei ole pelkoa, että hänen naisellaan olisi paha olla täällä.