— En.
— Setä Portolu, sanokaa pojallenne, että hän tulee takaisin pelaamaan.
— Pietro, poikani, jätä kyyhky rauhaan. Tule heti tänne. Vai pitääkö minun näyttää sinulle keppiä, jotta tottelisit?
Pietro palasi paikalleen.
— Kas, kas, vanha kettu näyttää saavan poikansa tottelemaan, — joku huomautti.
Maddalena kääntyi kokonaan ikkunaan päin ja katsoi ulos, ajatukset loitolla melusta, joka vallitsi hänen takanaan, kauniit silmät surumielisen haaveellisina. Yö oli lauha, usvainen. Kuu vaelsi etelää kohti hopeanhohteisiin huuruihin verhoutuneena. Viidakon tummat pensaat pistivät esiin sinisestä taustasta ja levittivät tavallista voimakkaampia tuoksuja. Maddalena ajatteli Eliasta. Ja toistamiseen, ikäänkuin tämä ajatus olisi vetänyt hänet saapuville, Elias ilmestyi hänen eteensä. Hän kulki ikkunan ohi ja poistui kuun valaisemiin usviin. Minne hän meni? Maddalena tunsi kyynelten tulvahtavan silmiinsä, väristys puistatti hänen koko olemustaan ja aivan kuin kuristi kokoon hänen kaulansa.
Hän olisi tahtonut heittäytyä ulos ikkunasta, rientää Eliaksen jälkeen ja kietoa hänet tukahduttavaan intohimoiseen syleilyynsä. Mutta Elias katosi näkyvistä, ja Maddalena nieli salaa kyynelensä.
Elias oli sisimmässään antanut veljelleen lupauksen:
— Nuku rauhassa, Pietro veljeni. Hän on sinun, ja vaikka hän heittäytyisi syliini, työntäisin hänet luotani.
Kun viinin höyryt olivat haihtuneet, Elias tunsi itsensä vahvaksi, ja sen ahdistuksen hälvettyä, joka oli laahannut hänet pyhimyksen jalkojen juureen, hän oli melkein iloinen. Kaikki epätoivoiset tuumat, jotka sinä päivänä olivat temmeltäneet hänen aivoissaan ja joita väkijuomat ja Maddalenan katseet olivat kiihdyttäneet — sekä ajatus ruveta papiksi että priorin tyttären kosiminen — kaikki oli haihtunut humalan mukana. Nyt hän oli levollinen, jopa hiukan häpesi sitä, mitä oli ajatellut ja puhunut tuona synkkänä päivänä.