Niinkö! — Maddalena virkkoi kolmannen kerran. Mutta tietämättä miksi hän tunsi silmissään kuumia kyyneliä.
He kulkivat pihan poikki ja tulivat majaan, missä vanha Portolu, Pietro ja heidän tuttavansa istuivat lattialla lieden ääressä laulaen ja lyöden korttia. Maddalena istuutui varjoon ikkunan ääreen tavallista vakavampana. Pietro meni hänen luokseen ja katseli häntä tarkoin.
— Olet totinen, Maddalena. Miksi? Oletko nähnyt Eliaksen? Sanoiko hän sinulle jotakin?
— En ole tavannut häntä.
— Hän on pahalla tuulella. Anna hänen vain puhua. Siihen ei tarvitse kiinnittää huomiota. Sillä tavoin hän kohtelee kaikkia.
— Se on minulle yhdentekevää, — Maddalena huudahti kiihkeästi. — Hän ei muuten ole sanonut minulle mitään epäkohteliasta.
— Olethan sinä sitäpaitsi niin älykäs. Eikö niin, sinä olet älykäs? —
Pietro sanoi hyväilevästi, kietoen käsivartensa hänen vyötäisilleen.
— Jätä minut! Maddalena tiuskaisi. — Mene pelaamaan korttia.
— En mene, jään tänne luoksesi, Maddalena.
— Mene.