— Ja mitä teitte, herra Porcheddu?
— Minä lopetin. Poikaseni, tiedän, että olet pitänyt minua hassuna.
— No, mutta…
— Niin juuri, hassuna, mutta olen hassu, joka ei tee pahaa kenellekään, ei itselleenkään. Olen aina osannut elää, olen ollut iloinen, mutta silti järkevä. Niinpä tuonnoin lopetin runoilemisen, mutta silti minuun on jäänyt tapa joskus haaveilla. Katso, kuinka yö on kaunis. Tämä on niitä öitä, jotka saavat ajattelemaan, punnitsemaan omaa elämää ja katumaan pahoja tekoja, tekemään hyviä päätöksiä tulevaisuuden varalle. Sinä olet ymmärtäväinen nuori mies, Elias Portolu, et ole tavallinen paimentomppeli, olet käynyt koulua ja kärsinyt ja kykenet käsittämään tällaisia asioita.
— Se on totta, — Elias virkkoi äänessä syvä kaiku. Pappi Porcheddu katseli kuuta. Eliaskin kohotti katseensa. Hän tunsi mielensä omituisen heltyneeksi.
— No niin, poikaseni, — toinen jatkoi, — sinä ymmärrät kaikki nämä asiat. Olen huomannut, että olet älykäs, etkä sinä katsele kuuta niinkuin muut paimenet, tietääksesi yön hetkiä, vaan juhlallisin, ylevin tuntein.
Elias ei oikein käsittänyt näitä viimeisiä sanoja.
— Ehkä sinäkin olet jossakin määrin runoilija ja osaisit kenties sepittää lemmenlauluja…
— Sitä en osaisi, herra kappalainen.
Tämä vaikeni hetken mietteissään ja totisena. Sitten hän mutisi murrepukuista runonpätkää toukokuun ylistykseksi: