Tullos armas toukokuu,
Aurinko ja lemmentaika,
Kukkarikas kevätaika,
Tullos armas toukokuu!
Elias katseli herkeämättä kuuta ja ajatteli, kykenisikö hän sepittämään ylistysrunoa… Maddalenasta. Ja hän unohti hyvät aikeensa… pahahenki kouristi häntä taas.
Mutta papin ääni kaikui hiukan juhlallisena ja väristen, nöyränä keskellä tuota utuista, yksinäistä ja hiljaista kuutamoyötä.
— Sinä katselet kuuta, Elias Portolu, ja mietit runon sepittämistä…
Olen sen arvannut. Sinä olet rakastunut.
— Herra pastori! — Elias virkkoi säikähtyneenä painaen päänsä kumaraan.
Hän vaistosi silmänräpäyksessä, että tuo hänen vieressään istuva mies tunsi hänen surullisen salaisuutensa, ja hän punastui häpeästä ja vihasta. Hänen teki mieli karata papin kimppuun ja kuristaa hänet kuoliaaksi.
— Sinä olet rakastunut Maddalenaan. No, älä punastu, älä suutu, poikaseni. Minä olen arvannut sen, mutta älä pelästy, älä luule, että kaikki älyävät asioita niin kuin pappi Porcheddu. Eihän se ole mikään häpeä. Hän on nainen ja sinä olet mies, ja miehenä olet inhimillisille intohimoille altis — viettelyksille, äitisi Annedda kai sanoisi. Ei tämä ole häpeä, poikani, se on häpeä, ettei voi voittaa itseään. Mutta sinä kyllä voitat itsesi. Maddalena…
— Puhukaa hiljaa, — Elias kehoitti.
— Maddalena on sinusta jotakin pyhää. Katsellessasi häntä on kuin katselisit pyhimystä. Ymmärrät kaiketi…?
— Ym… ymmärrän, — Elias mutisi.