— Hyvä, sinä siis ymmärrät. Sanoinhan, että olet älykäs. Tiedätkö, miksi Jumala on luonut päivän ja yön? Päivän hän on luonut, jotta perkeleellä olisi tilaisuus ahdistella meitä; yön, jotta voisimme koota voimamme ja voittaa viettelykset. Yöt sellaiset kuin tämä ovat juuri sitä varten, sillä tällaisina tyyninä ja hiljaisina öinä meidän pitää erityisesti ajatella, että elämämme on lyhyt, että kuolema tulee, kun sitä kaikkein vähimmin ajattelemme, ja että koko elämästämme emme vie Herran eteen muuta kuin hyvät tekomme, täytetyn velvollisuuden, voitetut kiusaukset.
— Entä runo? — Elias kysyi ohut hymy huulillaan. Ja hän oli iloinen, että sai papin kiinni hänen sanojensa ristiriitaisuudesta, mutta silti hänen äänensä ilmaisi mielenliikutusta.
— Kaunis runo on omantunnon ääni, kun se sanoo meille, että olemme täyttäneet velvollisuutemme. Mitä siitä arvelet, Elias Portolu?
— Sanon, että se on totta.
— Hyvä. Voimme siis lähteä. Ilma alkaakin käydä kosteaksi, ja sanoithan, että ruohikossa on kyykäärmeitä. Kas noin, ojenna minulle kätesi ja auta minua nousemaan… En ole kaksikymmenvuotias enkä voi keikkua kuin sinä. Hyvä, kiitos. Anna minun nojata sinuun. — Mitä sanotkaan pappi Porcheddusta? — hän sitten virkkoi tarttuen Eliaksen käsivarteen. — Hän on kai hassu, valvoo myöhään yöhön, ryyppää, rallattelee, viskaa leivän koirille, mutta hän ei ole häijy. Omatunto, kas siinä pääasia, Elias Portolu, muista omaatuntoasi. Hyi, mitä näen tuossa? Jotakin mustaa, katsotaan, onko se kyykäärme.
— Ei ole, se on kuiva risu.
— Kun näkevät meidän palaavan näin, luulevat minun olevan juovuksissa. Mutta vähät siitä, kun en kuitenkaan ole päissäni. Vai luuletko sinä, että olen humalassa?
— En suinkaan, — Elias vakuutti.
— Hyvä, muista siis aina, mitä olen sanonut sinulle.
— Sen muistan.