— Pidän teidän perheestänne,— kappalainen jatkoi, mutta heti hän katui näitä sanojaan, vaihtaen taitavasti puheenaihetta. Ja koko sen ajan, jonka hän oli Eliaksen seurassa, hän varoi koskemasta tähän arkaluontoiseen aiheeseen.
Maddalenan nimeä ei enää mainittu. Mutta siitä alkaen Elias tunsi itsensä muuttuneeksi, vahvaksi, levolliseksi ja kylmäksi, ja hän päätti järkähtämättä taistella itseänsä vastaan. Seuraavan päivän aamuna lähdettiin liikkeelle. Entinen priori oli luovuttanut lipun, pyhimyskuvan ja avaimet uudelle priorille, joka oli edellisenä päivänä valittu arvalla. Prioritar oli jakanut tähteeksi jääneet ruoat ja viimeisen padallisen kylmänä juotavaa filindese-keittoa. ison majan perheiden kesken. Aamun koittaessa alkoivat lähtövalmistukset. Tavarat sälyytettiin rattaille, hevoset satuloitiin, säkit täytettiin. Aamujumalanpalveluksen loputtua lähdettiin liikkeelle, ja uusi priori sulki portin. Majat, kirkko, ympäröivä metsä vaipui jälleen autioon yksinäisyyteensä siintävät vuoret taustanaan.
Hyvästi! Sarvipöllö kaiuttaa taas venytettyä, rytmillistä ja värähtelevää huutoaan keskellä viidakon ääretöntä hiljaisuutta. Mastiksien tuoksun täyttäminä öinä, pitkinä auringonpaisteisina päivinä tämä lintu on yksinäisyyden kuningas, se on yksinvaltias, ja sen surullinen huuto kuulostaa maiseman unelmoivalta ääneltä. Hyvästi! Hevoset ravaavat, laukkaavat, laskeutuvat ja nousevat vuoren vihreillä rinteillä. Pyhän Fransiskuksen sukulaisten itsetietoinen kelpo heimo ja hänen uskolliset palvojansa palaavat pieneen kaupunkiinsa, tuonne Orthobenen viileiden harjanteiden taakse, palaavat työhönsä, karjatarhoihinsa, viljelysmailleen, ankaraan elämäänsä. Juhla on lopussa.
Ukko Portolu nosti vaimonsa Anneddan istumaan satulan taakse, ja samoin Pietro morsiamensa. Elias ratsasti tällä kertaa yksin karavaanin alkupäässä. Tämäntästä hän karautti eteenpäin ohjakset höllinä, sieraimet värähdellen ja silmät kuumeisesti hehkuen tuoksuvassa tuulessa, joka huojutti kukkivia pensaita ja rajusti hyväili hänen poskiaan. Sisimmässään hän oli vakava. Hän ei laulanut, ei huutanut, niinkuin muut, ei luonut ainoatakaan katsetta Paolinaan, entisen priorin tyttäreen, jonka läheisyyteen hän usein joutui. Paolina taas ei malttanut olla joskus luomatta häneen hellää, mutta arkaa katsetta. Mutta Elias ajatteli:
— Mitä hyödyttää pettää toista, varsinkaan viatonta tyttöä? En todellakaan saa pettää ketään, en itseänikään.
Hän muisti Porcheddun sanat ja edellisenä yönä tekemänsä hyvät päätökset. Hän ei siis kiinnittänyt huomiota Paolinaan, kartteli Maddalenaa ja koetti vaistomaisesti paeta omaa itseään, huumaten itseään rajulla vauhdillaan ja nopsan hevosensa juoksulla. Tamman selässä, jonka jäljessä juoksi varsa, ratsastivat Portolu ja hänen vaimonsa Annedda. Pietrolla ja Maddalenalla oli hyvin kesy, laihahko ja heikonlainen hevonen. He ratsastivat sentähden loppupäässä, ja ukko Portolu piti lakkaamatta heitä silmällä. Puolenpäivän aikaan saavuttiin Isalleen. Vanhan tavan mukaan laskeuduttiin siellä hevosen selästä aterioimaan puuryhmän varjoon kallioille, joita peitti kukkia kasvava sammal ja joiden lomitse virtasi joki.
He olivat kädenkäänteessä leiriytyneet. Viritettiin tulia, käänneltiin paistinvartaita, katettiin pöytiä. Keskipäivä oli ihana. Korkeat oleanderipensaat reunustivat virran partaita seisten liikkumattomina tyynessä helteessä. Laakson pohjukassa viljavainiot välkehtivät päivänpaisteessa. Pieni lasikupukan peittämä Pyhän Fransiskuksen kuva asetettiin maahan levitetylle isolle huiville. Ja aterian päätyttyä miehet ja naiset tunkeilivat sen ympärillä polvistuen, suudellen sitä ja antaen sille jonkin lahjan. Pietro tuli niinikään siihen Maddalenan kanssa, ja antoi suuriarvoisen lahjan, vähemminkin uskonnollisesta hartaudesta kuin halusta näyttää anteliaisuuttaan Maddalenalle. Sitten tuli Annedda ja senjälkeen Elias, joka viipyi paikalla muutaman hetken luoden pieneen pyhimyskuvaan rukoilevan katseensa. Hän tunsi jälleen rohkeutensa pettävän; kuumuus, puolipäivän uuvuttava helle, viini, Maddalenan läsnäolo vaivasivat häntä suuresti. Mutta pyhimys kuuli hänen rukouksensa ja antoi hänelle rohkeutta poistua ja laskeutua pitkäkseen virran reunalle oleanderien varjoon — yksin, yksin ja vahvana viettelyksiä vastustamaan.
Levähdyspaikalla naiset rupattelivat juoden kahvia ja järjestäen tavaroita matkakuntoon. Miehet lauloivat tai ampuivat pilkkaan. Elias kuuli laukausten pamahtelevan ja kaiun kiirivän pitkin laaksoa, toistuvan etäisyydessä ja taas lähempänä. Hän kuuli kaukaista hillittyä hälyä, jonkin linnun huiluääniä, virtaavan veden solinan. Ja hänen aistinsa rauhoittuivat tuudittaen hänet uneen. Hän näki unta, että Maddalena astui veden ääreen peseytymään. Huomatessaan Eliaksen hän ei joutunut hämilleen, vaan lähestyi ja kumartui hänen ylitseen. Se oli jo liikaa, liikaa! Nuo silmät lumosivat hänet hehkullaan, vastustamattomalla tenhollaan. Elias muisti lupauksensa:
— Pietro veljeni, vaikka hän heittäytyisi syliini, työntäisin hänet luotani… Mutta hän tunsi ahdistusta, huumausta, joka tukahdutti ja häikäisi häntä. Hän olisi tahtonut paeta, mutta ei voinut liikahtaa paikaltaan, ja nainen oli häntä lähellä, silmät puoleksi raskaiden luomien peitossa, ja hänen huulensa ja hampaansa riistivät Eliakselta kaiken maltin.
— Maddalena, rakkaani… — hän mutisi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo katui ja alkoi vaikeroida intohimon ja surun vallassa: