— Pietro, veljeni, Pietro…
Hän heräsi vapisten. Hän oli yksin, vesi solisi ja linnut visertelivät. Mutta ei enää kuulunut laukauksia eikä ääniä. Hän nousi. Kuinka kauan hän lie nukkunut? Kaikki olivat jatkaneet matkaansa, mutta Eliaksen hevosta oli vartioimassa kaksi paimenta, joille karavaani oli korvaukseksi saamastaan maidosta ja juustosta antanut ateriasta tähteeksi jääneet ruoat. Elias kiitti heitä ja seuraavassa tuokiossa hänen hevosensa kiiti eteenpäin; tämä nopea vauhti ja ajatus, että hän pian saavuttaisi matkakumppaninsa, haihduttivat sitä hehkuvaa ja raskasta vaikutusta, jonka uni oli häneen jättänyt. Ratsastettuaan tunnin verran hän näki isänsä ja äitinsä sekä Pietron ja Maddalenan pysähtyneinä ratsuineen mäen laelle. Odottivatko he häntä? Toiset olivat kaukana.
— Hoi, — hän huusi alhaalta.
— Vieköön sinut turkanen, — ukko Portolu huusi — missä sinä kuhnustelet? Anna hevosesi veljellesi, sillä hänen ratsunsa on uupunut.
— Enkä anna.
— Elias, poikani, tottele isääsi, — kehoitti Annedda.
— En totisesti anna — Elias vastasi äkeissään. — Jätitte minut tuonne kuin aasin.
— No hyvä, ota sinä hetkeksi hevosesi selkään Maddalena. Näin emme voi enää kulkea kauemmaksi, — Pietro virkkoi.
— Mitä ehdoitatkaan, Pietro, — Elias ajatteli. Ja hän katui, että oli kieltäytynyt antamasta hevostaan. Mutta hän ei enää voinut kieltää, ja sisimmässään hän tunsi iloa.
Mutta tuntiessaan alamäessä Maddalenan pehmeän vartalon liian painavana, melkein vaistomaisesti painuvan vasten hänen hartioitaan ja tytön käsivarsien hiukan liian lujasti kietoutuvan vyötäisilleen Elias, joka uskoi unennäköihin, muisti äskeisen unensa ja oli varuillaan.