Vahvan ratsun kantamina Elias ja Maddalena aika ajoin olivat kahdenkesken tien mutkissa, mäkien laella ja kallioon murretuilla kukkivien pensasten reunustamilla teillä, ja he vaikenivat, jäykkinä, surullisen rakkautensa valtaamina. Tuli hetki, jona Maddalena, intohimoinen ja heikko nainen, ei voinut hillitä itseään.

— Elias, — hän sanoi ääni vavahdellen — anna minulle anteeksi, että ikävystytän sinua!

— No, johan nyt! — Elias virkkoi ja pudisti päätään.

— Ensi vuonna viet satulasi takana hevosen selässä morsiantasi…

— Morsiantani?

— Niin, Paolinaa. Silloin olet mielissäsi. — Entä sinä?

— Oh, silloin minä olen kuollut.

— Kuollut!… Maddalena!

— Kuollut… elämälle… rakkaudelle… tahdoin sanoa…

Ei ainoastaan hänen äänensä värähdellyt, hänen kätensäkin vapisi pitäessään kiinni Eliaksen vyöstä, samoin koko hänen vartalonsakin, joka nojasi Eliaksen hartioihin. Eliaskin värähti kiireestä kantapäähän kuin katkennut kieli ja varjo verhosi hänen silmänsä. Se oli samaa ahdistusta ja huumausta kuin äsken unessa.