— Maddalena… — hän soperteli puristaen tytön kättä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jäykistyi ja sanoi kovalla äänellä: — Luulin, että olit pudota. Istu suorana, pysyttele tasapainossa!
Elias tunsi pappi Porcheddun sanojen mahtavasti kaikuvan sisimmässään ja muisti samalla lupauksensa.
Nuoro oli lähellä, toisella puolen laakson reunaa, jota laskeva aurinko kultasi. Joukkue oli pysähtynyt mäen huipulle väsyneiden ja hikisten hevostensa selässä odottamaan, kunnes kaikki saapuivat, voidakseen palata yhdessä kaupunkiin ja ratsastaa kolme kertaa pienen Rosario-kirkon ympäri, jonka kello jo kalkatti kaukana hopeanheleänä tervehtien pienen pyhimyskuvan paluuta.
IV
Elias on siis vihdoinkin keskellä laidunmaan ääretöntä hiljaisuutta, jonka toisinaan keskeyttää vain paimenen huuto tai vihellys, lampaiden kellojen kilinä ja määkiminen. Tuuheiden korkkitammimetsien ääriviivat kohoavat yli kirkkaan taivaanrannan näköpiirin rajoille. Portolun perheen laidunalueelta oli edellisenä vuonna hakattu puita, ja nyt se levisi avoinna, avarana ja päivän paahtamana. Jokunen korkkitammi pisti siellä täällä esiin ruohikon, pensasten ja sinivatukkojen vihannuudesta. Kosteikoilla viihtyi pehmeä hieno kasvullisuus, joka tuoksui mintulle ja ajuruoholle. Rehevät laitumet saivat kevään lopulla kullankiiltoisen vivahduksen, ohdakkeet aukoivat kellervien ja punasinervien mykeröittensä terälehtiä, orjantappurat ruusujaan. Ainoastaan puiden siimeksessä ja kosteikoilla kasvit säilyttivät heleän vihannuutensa. Vaikka laitumet olivat tasaista metsätöntä maata, oli siellä salaisia lymypaikkoja, kallioita ja pensastoja. Vuolas oja polveili seljapensaiden lomitse, minne aurinko tuskin pääsi tunkeutumaan, muodostaen salaperäisiä vihreitä lammikoita; niiden ympärillä ja keskellä törrötti kallioita, joita vasten vesi syöksähti kohisten. Ojan rannoilla kasvullisuus niinikään säilyi raikkaan rehevänä. Öisin kaislojen ja niittyjen tuoksu oli melkein kiihoittavan voimakas. Portolun joltisenkin lukuisa lammaslauma kävi laitumella. Pitkä pörröinen villa sai lampaat näyttämään isoilta, ja karitsat olivat koko suuria ja lihavia. Parin kolmen päivän kuluttua oli määrä keritä lampaat. Elias tunsi ruumiillista hyvinvointia tässä yksinäisessä ja jylhän kauniissa seudussa, jossa hän oli kasvanut ja viettänyt varhaisen nuoruutensa. Joka päivä hän huomasi jonkin uuden sopukan ja piilopaikan.
Koirat, joista toinen, iso, musta, julmasilmäinen peto, lepäsi järkähtämättömän rauhallisena puun juurella, johon se oli kytketty kiinni, ja toinen pieni, punertava, porsaan näköinen pystykorva, olivat tunteneet Eliaksen. Ja hänen teki mieli itkeä hyväillessään niitä.
Lisäksi siellä oli kesy ja vallaton porsas, jonka pienet vilkkaat silmät muistuttivat ihmisen silmiä, musta kissa ja soma valkoinen nuori pukki, joka opasteli lampaita kulkien etunenässä, kun oli kuljettava vaikeasta paikasta tai kahlattava ojan poikki. Milloin se ei ollut syömässä laitumella se aina pysytteli lähellä Mattiaa seuraten hänen kintereillään, hyppien häntä vasten ja tehden lukemattomia lystikkäitä temppuja. Se oli hauska eläin, joka pujahti tupaan, kiusasi kissaa, teuhasi porsaan ja pienen koiran kanssa ja nukkui Mattian jalkojen juuressa. Elämä kului levollisesti ja alkuperäisen yksinkertaisesti Portolun perheen lammastarhassa, jossa vieraina kävi vain paimenia tai joku ohikulkeva matkamies. Epäilyttävää väkeä ja karkureita ei täällä siedetty. Ukko Portolu oli tarmokas, kunnon mies, Mattia hiukan typerä, eikä Eliasta haluttanut uudistaa vanhoja tuttavuuksia eikä solmia uusia.
Hän rakasti nyt yksinäisyyttä, ja usein hän ensimmäisinä lammastarhassa viettäminään päivinä karttoi omaistensakin seuraa, milloin häntä ei tarvittu töihin. Hän kuljeskeli siellä täällä, hakien paikkoja, jotka palauttivat mieleen lapsuudenaikoja, ja usein hänen mielensä tällöin heltyi. Hän heltyi helposti pikkuseikoistakin, mutta ensi mielenliikutuksen heikettyä häntä harmitti tämä herkkämielisyys, jota hän piti heikkoutena, etenkin kun hänen veljensä ja varsinkin isänsä sen huomatessaan pilkkasivat häntä.
— Voi sentään, millainen sinä oletkaan? — ukko Portolu virkahti. — Sinä olet vetelä kuin tuore juusto, Elias! Kalpenet kuin tyttö letukka pienimmästäkin asiasta. Täytyy olla mies, leijona. Ei saa käydä pehmeäksi, ei muuttua hahmoltaan, ei itkeä. Mikä onkaan mies, joka itkee? Epatto. Näetkö veljesi Mattian? Ei hän ole mikään nero, ja hän hämmästyy monesta seikasta. Mutta hän ei vaihda kasvojensa väriä, ja joskus hän vain pilan vuoksi on hämmästyvinään. Älä nyt katsele noin Mattiaa, se poika on ovelampi kuin sinä.
Saatuaan kuulla näitä usein toistuvia nuhdesaarnoja Eliaskin päätti olla ovela ja vahva, mutta se ei ollut niinkään helppoa. Eräät ajatukset, eräät muistot ja tunnelmat nousivat äkkiä häntä kiusaamaan, niin ettei hän voinut hillitä itseään, vaan tunsi mielensä heltyvän, mikä sai hänet suuttumaan ja häpeämään.