Hän oli ottanut mukaansa kaikki kirjansa, joita ei kylläkään ollut varsin monta. Hänellä oli "Piinaviikon kirja", muutamia uskonnollisia kirjoja, jotka hänelle oli annettu tuossa paikassa, "Beneventon taistelu", sardinialainen runokokoelma ja vanha kuvitettu kasvio. Hän kätki ne turvalliseen paikkaan seljapensaiden peittoon kallion komeroon, jonka ääressä hän niin hyvin viihtyi.
Mutta ukko Portolu ja Mattia — jälkimmäinen oli lukutaitoinen — olivat niinikään tuoneet matkassaan kirjoja: "Ranskan kuninkaita", "Guerino, liikanimeltään Vaivainen", ja "Poimintoja P. Fransiskuksen elämästä". Kuinka moneen kertaan Mattia olikaan lukenut niitä ääneen itsekseen, isälleen ja tutuille paimenille! Ja nuo voimakkaat miehet, jotka eivät heltyneet muusta, tunsivat joka kerta lapsellista mielenliikutusta kuunnellessaan Guerinon seikkailuja tai "Poimintoja" kirjaa luettavan.
Kaikista kirjoistaan Elias piti enimmin "Piinaviikon kirjasta". Hän osasi jo ulkoa evankeliumit ja luki aika sujuvasti latinaa. Hän hiipi seljapensastoon,kaislikon viileään ja tuoksuvaan varjoon, solisevan veden partaalle. Tämä tapahtui silloin, kun työt lammastarhassa olivat päättyneet. Silloin Mattia tamman selässä ratsasti Nuoroon, varsa kintereillä, säkki täynnä tuoretta paistettua juustoa. Ukko Portolu istui tuvan kynnyksellä piirustellen kuvioita kuivaan kurpitsan kuoreen. Tämän kuvan aihe oli eräästä Guerinon kohdasta, ja ukko mutisi itsekseen, puhutteli kurpitsankuorta, kynäveistä, sormiaan ja käyttämäänsä mustetta. Lampaat loikoivat pensaiden siimeksessä, porsas, vuohi, kissa ja koirat nukkuivat. Koko laidun torkkui helteisessä päivänpaisteessa kuumuutta säkenöivän taivaan alla, joka alempaa harmahti. Ei korsikaan liikahtanut.
Elias luki uudelleen kirjaansa veden solisevan tuutulaulun viihdyttämänä. Mutta huolimatta tästä äärettömästä rauhasta hänen sydämensä ei ollut, levollinen. Usein keskellä raamatun säettä muisto sukelsi esiin hänen mielensä kätköistä kiinnittäen koko hänen huomionsa itseensä. Eikä tuo muisto ollut hyvä — ei se ollut mikään hyvä muisto!
Joskus hän siihen nukahti hiljaisena päivällishetkenä, ja aina, poikkeuksetta Maddalena silloin ilmestyi hänelle unissa. Ja ne olivat unia, jotka saivat hänet levottomaksi ja kiihoittuneeksi, ja pahalle mielelle koko päiväksi. Hän oli toivonut rauhoittuvansa ja unohtavansa kaiken lammastarhan yksinäisyydessä, kaukana hänestä. Mutta hänen P. Fransiskuksen juhlilta saamansa muistot ja Isallen joen rannalla näkemänsä uni sekä tuo kohtalokas paluumatka olivat liian tuoreessa muistossa. Hänen verensä oli vielä siitä kuuma, eikä tahto pystynyt lieventämään sen polttoa. Yksinäisyys ja lisääntyvät ruumiinvoimat kiihdyttivät intohimoa.
Mutta sitä kiihdytti ennen kaikkea itsepintainen, lähtemätön paluumatkan muisto. Eliaksen unennäöt toistivat yhä tuon kohtauksen, tuon tilanteen, sillä hänen hartiansa, vyötäisensä ja kätensä tunsivat vielä selvästi Maddalenan vartalon ja käsien kosketuksen. Ja Elias muisti hänen sanansa, jotka syöksivät hänet onnen ja ahdistuksen pyörteeseen.
Tämä kiihdytti häntä, eikä hän voinut hillitä itseään. Toisinaan hänen huulensa toistivat antamansa lupauksen, mutta samanaikuisesti ajatus eksyi tuohon muistoon. Silloin hän syyti itselleen soimauksia ja olisi tahtonut rangaista, piestä itseään, mutta hänen oli mahdoton tukahduttaa intohimoaan.
— Isäni on oikeassa, — hän ajatteli, olen kuin pehmeä juustokimpale, olen elukka, houkka. Mitä hyödyttää ajatella naisia ja ennen kaikkea naista, jota ei saa katsella? Eikö voi elää ilman sitä? Täytyy olla mies, leijona, ja minä olen karitsa, hullu lammas. Mutta minkä sille voin? En ole itse tehnyt itseäni tällaiseksi. Jos olisin luonut itseni, olisin tehnyt sydämeni kivestä. Mutta kukaties tämä mielettömyys katoaa aikaa voittaen.
Näin hän ajatteli, mutta ei silti saanut lohdutusta, sillä hän tunsi, että tätä mielettömyyttä kestäisi kauan.
Tällävälin hänen kaihonsa nähdä jälleen Maddalena kasvoi päivä päivältä. Mutta tässä kohdin hänen päätöksensä ainakin oli luja, jopa hän peläten odotti sitä päivää, jona Maddalena, Pietro ja äiti tulisivat lampaita keritsemään. Silti hän laski päivät, jotka vielä olivat jäljellä tuohon hetkeen, ja tuntien pelkoa, mutta myöskin värähtelevää iloa hän tiesi sen olevan lähellä.