Tuon päivän aattona hän täytti heidän laidunmaitaan ympäröivässä aitauksessa olevaa aukkoa. Aitauksen toisella puolella alkoivat ne metsät, joita ukko Martinu Monne, "Metsän isä", vartioi. Missä tuo ukko Martinu nyt olikaan? Elias ei ollut vielä tavannut häntä vaikka oli käynyt häntä etsimässä pari kolme kertaa.
Mutta juuri tuona iltana ukko Martinu ilmestyi metsän kätköistä ja lähestyi aitausta. Hän oli jättiläismäinen, vielä voimakas ja suoraselkäinen vanhus, jolla oli vaaleankeltainen tukka ja tiheä harmaa parta. Hänen syväuurteiset kasvonsa olivat kuin pronssiin valetut. Hän oli majesteetillisen näköinen tummassa puvussaan, jonka yllä oli hihaton rasvainen nahkatakki. Hän näytti esihistorialliselta ihmiseltä. Elias päästi ilohuudon, loikahti aidan yli ja ojensi kätensä vanhukselle.
— Onnellinen ken teidät näkee, setä Martinu. Olen pariin kertaan käynyt teitä hakemassa.
— Onneksi olkoon. Älköön sataan vuoteen tulko moista onnettomuutta. Mitä kuuluu? Minä voin hyvin, mutta minun on täytynyt olla muualla useita päiviä, — ukko Martinu vastasi tyynesti vahvalla äänellään ja lausuen hitaasti kunkin sanan erikseen.
He istuutuivat aitaukselle ja puhelivat pitkään kertoen toisilleen paljon asioita.
— Ensimmäisenä paluuni jälkeisenä päivänä näin unta teistä… kotipihalla; olin väsynyt, olin hiukan ryypännyt ja nukahdin. Silloin näin unessa teidän seisovan tuossa toisella puolella tätä aitaa, aivan kuin juuri äsken. Kuinka unet käyvätkään toteen!
— Niin, niin! — vanhus virkkoi ollenkaan ihmettelemättä.
Elias ei kertonut itse unta, mutta kysyi:
— Uskotteko te uniin?
— Mitäpä minun pitäisi vastata? No niin, unet eivät käy toteen, mutta sattuu usein, että aavistamme jotakin, ajattelemme sitä paljon, ja sitten näemme siitä unta. Sitten se tapahtuu, ja meistä tuntuu kuin uni kävisi toteen, kun vain tapahtuu jotakin, minkä on määrä tapahtua.