Aluksi he puhuivat tyhjänpäiväisistä asioista, kuinka setä Martinu koko tuon ajan oli ollut niin näkymätön, lampaista, vuonista, sonnista, joka oli ryöstetty naapurilaitumelta. Mutta äkkiä vanhus katsoi tiukasti Eliasta kasvoihin ja muutti äänensävynsä:
— Miksi kutsuit minut tänne? Mitä uutta?
— Tahtoisin pyytää teiltä neuvoa, setä Martinu…
— Sen olet tehnyt jo ennenkin, mutta et ole välittänyt neuvostani.
— Nyt on asia toisin. Ja ehkä olisin tehnyt viisaasti, jos silloin olisin noudattanut neuvoanne. No niin, kaikki se on nyt lopussa. Aion ruveta papiksi. Mitä siitä arvelette?
Vanhus loi miettiväisenä katseensa etäisyyteen.
— Oletko yhä vielä rakastunut?
— Entistä enemmän.
Ja vähitellen hänen äänensä muuttui heikommaksi ja valittavammaksi, melkein itkunsekaiseksi. Hän jatkoi:
— Joskus luulen tulevani hulluksi. Hän on niin kaunis; jospa näkisitte, kuinka kaunis hän on. Päätän aina olla palaamatta kotiin, olla häntä näkemättä, katselematta. Mutta pahahenki riivaa minua. Ja hänkin katselee minua, ja se minua niin peloittaa.