Elias tunsi, että elämänilo oli häneltä ainaiseksi kadonnut ja että nyt oli alkava epätoivoinen taistelu mustasukkaisuutta, syntiä, surua vastaan. Hänen sielussaan ja ympärillään vallitsi hirvittävä pimeys, ja hän tunsi jälleen vastustamatonta halua nousta, liikkua, mennä kauas. Se oli hänen kohtalonsa.
— Minä lähden, — hän ajatteli, — on välttämätöntä, että lähden, että liikun, että poistun hyvin kauas ja etten enää palaa tänne. Muuten hukka perii.
Hän kääntelehti ja vääntelehti, puristi kädet nyrkkiin ja takoi otsallaan pielusta pureskellen huuliaan tukahduttaakseen nyyhkytykset ja vaikerrukset. Ja hänet valtasi hurja halu riistää sydän rinnastaan, murskata se kourassaan ja paiskata seinään.
VI
Syksy edistyi luoden seutuun lempeää surumielisyyttä. Usvaisina päivinä maisema tuntui avarammalta ja näytti ulottuvan kauemmas autereisen taivaanrannan rajoja. Tavallista suurempi autius vallitsi laitumilla. Puihin, kiviin ja pensaisiin oli tullut jotakin vakavaa, ikäänkuin nekin olisivat tunteneet syksyn alakuloisuutta. Suuret kurjet lentelivät kalvakan taivaan alla. Syksyinen heinä alkoi kasvaa viime aikoina runsaasta sateesta mustuneilla sänkiniityillä.
Eräänä tällaisena autereisena, vielä lämpimänä, mutta apeutta herättävänä syyspäivänä Elias istui yksin lammastarhan tuvan kynnyksellä. Hän luki muuatta pientä hartauskirjaansa. Kauempana kävi lammaslauma laitumella. Jokin syksypuoleen syntynyt soma lumivalkoinen karitsa määki valittaen kuin itsensä loukannut lapsi.
Elias luki, odotellessaan ukko Martinu Monnea, jolle oli lähettänyt sanan tulla lammastarhaan häntä neuvomaan.
— Tällä kertaa, — hän ajatteli, — tahdon noudattaa vanhuksen neuvoa. Hänellä on elämänkokemusta, ja ehkä olisin tehnyt viisaasti, jos jo alunpitäen olisin noudattanut hänen neuvojaan. — No se on nyt myöhäistä, kaikki on lopussa.
Vihdoin vanhuksen kookas hahmo näkyi polulla. Hän lähestyi tupaa suorana ja jäykkänä.
Elias kavahti pystyyn, pisti piiloon pienen kirjansa ja meni ukko Martinua vastaan. Vaikka hän tiesi, että lammastarha sinä hetkenä oli autio, hän aina muisti sananparren, että puilla ja pensaillakin on korvat ja vei vanhuksen aukeaan paikkaan, jossa ei ollut edes pensaita eikä kallioita. Siellä oli vain muutamia kiviä mäen rinteessä; ja Elias ja vanhus istuutuivat niille.