— Elias! Elias! Mitä sanoinkaan sinulle? Jospa olisit menetellyt neuvoni mukaan! — vanhus huudahti; mutta oitis hän pudisti päätään ja lisäsi:
— Kuka muutoin tietää; ehkä olisi käynyt samoin, jos sinä olisit hänet nainut.
— Ei suinkaan. Minä olisin palvonut hänen ajatuksiaan, hänen mielihalujaankin…
— Niin kaikki sanovat, mutta tulee päivä, jolloin kyllästyy kaikkeen, ja varsinkin naiseen. Luuletko, Elias Portolu, että tuo päähänpiintymäsi kestää kauankin? Tulee aika, jolloin sille naurat. Nainen saa lapsia, menettää raikkaan sulonsa, ei enää katsele sinua, hänestä tulee niinkuin muistakin maalaisnaisista tavallinen perheenäiti; hän käy likaiseksi, vanhaksi, rähjäiseksi ja rumaksi.
— Erehdytte, setä Martinu. Onnettomuus on juuri siinä, ettei hän ollenkaan saa lapsia ja että hän pysyy kauan nuorekkaan kauniina.
— Mistä sen tiedät?
— Sen sanoi äitini, joka ymmärtää tällaiset asiat. Ja luulen, että tämä on Pietron hermostuneisuuden pääsyynä. Toivon, setä Martinu, ettette petä minua, kun uskon teille niin paljon sellaista, mitä en sanoisi rippi-isällenikään.
— Jos pelkäät, että petän luottamuksesi, sinun ei olisi pitänyt kutsua minua tänne. Olen kuullut pahempiakin asioita. — Muuten on vallan yhdentekevää, saako hän lapsia vai ei, silti hän vanhenee ja käy rumaksi.
— Se ei ole ollenkaan varmaa, setä Martinu. Hän on niitä naisia, jotka vuosien vieriessä tulevat yhä kauniimmiksi, vaikka eivät olekaan onnellisia. Joskin hänen miehensä kohtelee häntä pahoin, muut, varsinkin äiti, ihailevat häntä. Hän elää hyvissä oloissa ja säilyttää kauneutensa. En muutoin rakasta häntä hänen kauneutensa vuoksi, vaan sentähden, että hän on hän…
— Silti hän vanhenee, vanhenee.