— Siihen on vielä pitkä aika! Mutta tiedätte kai te, joka olette niin viisas mies, mitä nuoruus on. Se saattaa lopulta viedä kuolemansyntiin, ja silloin…
— Mutta luuletko, Elias Portolu, että asia on autettavissa sillä, että rupeat papiksi? Nuoruuden, miehen vaistot eivät sinusta katoa, voit silti langeta, ja silloin synti on vielä kahta suurempi.
— Silloin asemani on vallan toinen. Tuo nainen ei enää katsele minua, ja lisäksi haen paikan jostakin maalaiskylästä.
— Hyvä, kaikki tuo on hyvä ja oikein, poikani. Mutta jättäkäämme syrjään kaikki muu, ja sano minulle yksi seikka. Et ole enää poika, luuletko, että sinusta enää huolitaan pappisseminaariin? Papiksi tulemiseen vaaditaan aikaa, opintoja ja rahoja. Kuka tietää, voitko voittaa kaikki esteet, voitko sillä aikaa välttää kiusauksen.
— Kun kerran olen tehnyt lujan päätöksen ja ilmaissut sen, en enää pelkää. Tuo nainen ei sitten katsele minua, ja minä saan itseni hillityksi. En ole enää poika, se on totta, mutta en liioin ole kolmikymmenvuotias niinkuin paimen, joka möi karjansa ja luki itsensä papiksi vajaassa kolmessa vuodessa.
— Kaikki tuokin on hyvin. Mutta sanonpa sinulle toisen seikan. Papit, jotka ovat valinneet alansa kärsimiensä vastoinkäymisten, varsinkin rakkaudensurujen vuoksi, eivät ollenkaan ole minun mieleeni. Täytyy valmistautua siihen jo nuoresta, täytyy tulla papiksi kutsumuksesta.
— Kutsumusta minulla on ollut ja on yhä vielä. Se heräsi minussa jo poikana ja se uusiutui ollessani siellä. Älkääkä ajatelko, setä Martinu, että rupean papiksi laiskuudesta, ansionhimosta, mukavan elämän tavoittelusta, niinkuin monet muut. Valitsen tämän uran sentähden, että uskon Jumalaan ja tahdon voittaa maailman viettelykset.
— Se ei riitä, Elias Portolu. Miehen, joka valitsee papillisen uran, ei tule ainoastaan vastustaa pahaa, hänen tulee myös tehdä hyvää. Hänen tulee elää kokonaan toisia varten, hänen pitää sanalla sanoen ruveta papiksi toisten hyväksi eikä itseään varten. Sinä taas ajattelet pappisuralle antautuessasi yksinomaan itseäsi, oman sielusi etkä toisten sielujen pelastamista. Olenko oikeassa, Elias Portolu, vai enkö?
Elias vaipui mietteisiinsä. Hän ajatteli, että viisas vanhus oli oikeassa, mutta silti hän ei tahtonut, ei voinut tunnustaa sitä.
— Siis kehoitatte minua luopumaan aikeestani, setä Martinu? Mutta harkitkaa, teettekö siinä oikein vai väärin. Tutkikaa omaatuntoanne.