Ukko Martinu, joka ei koskaan menettänyt tasapainoaan, näytti joutuvan hämilleen Eliaksen viime huomautuksesta. Hänen terävät silmänsä tuijottivat kauas autereiseen taivaanrantaan, ja hänen juron sielunsa salaiset äänet alkoivat värähdellä tässä erämaan hiljaisuudessa. Hetken vaiettuaan hän sanoi:
— Omatuntoni ehkä vaatisi minua suuttumaan sinulle, Elias Portolu. Isäsi on oikeassa sanoessaan, ettet sinä ole mies, vaan oljenkorsi, ruoko, joka taipuu pienimmästäkin tuulen henkäyksestä. Nyt esimerkiksi, sentähden että olet rakastunut naiseen, jota et saa omistaa, jonka omistamiseksi et ole pannut tikkua ristiin, tahdot ruveta huonoksi papiksi, sensijaan että kehittäisit itsesi hyödylliseksi ja kelvolliseksi maallikoksi. Meidän tulee olla kotkia eikä rastaita, niinkuin isäsi on tapana sanoa.
Ja Eliaksen istuessa masentuneena vanhuksen suorasukaisista huomautuksista tämä jatkoi:
— Tiedätkö, mitä suru merkitsee, Elias Portolu? Sinä luulet juoneesi kaiken sapen elämän pikarista, kun olet ollut vankilassa ja kun olet rakastunut veljesi vaimoon. Mitä tuo kaikki on? Se ei ole mitään. Miehen tulee sylkeä sellaiseen roskaan. Suru on jotakin vallan toista, Elias Portolu. Oletko koskaan tuntenut sitä ahdistusta, jonka aiheuttaa pakko tehdä rikos? Tiedätkö millaisia tunnonvaivat ovat? Tiedätkö, mitä viha on? Oletko nähnyt vihamiehesi, kilpailijasi saavan voiton sinusta, anastavan omaisuutesi ja sitten päälle päätteeksi vainoavan sinua? Onko sinua petetty? Onko vaimosi, ystäväsi, sukulaisesi pettänyt sinut? Oletko vuosikausia tuuditellut unelmaa ja sitten nähnyt sen haihtuvan kuin usvan? Oletko kokenut, miltä tuntuu joutua siihen tilaan, ettei enää usko mitään, ei enää toivo mitään, että näkee pelkkää tyhjyyttä ympärillään, ettei enää usko Jumalaan, hän kun on avannut sinulle kaikki tiet ja sitten jälleen sulkenut ne kaikki tyyni, toisen toisensa jälkeen, tiedätkö mitä kaikki tämä merkitsee, Elias Portolu?
— Setä Martinu, peloitatte minua, — Elias mutisi.
— Siinä näet, millainen mies olet. Sinä säikähdät jo ajatellessasi, millaista ihmisen suru voi olla. Nouse, Elias Portolu, ja käy. Olet nuori ja terve, mene ja katso elämää kasvoihin, ole kotka äläkä rastas. Herra muutoin voi varata sinulle iloja, joita et ole voinut aavistaa. Ei pidä koskaan antautua epätoivon valtaan. Kuka tietää, ehkä vuoden kuluttua olet onnellinen ja naurat menneisyydelle. Mene!
Kuin hypnotisoituna Elias nousi poistuakseen, mutta vanhus virkkoi:
— Jätät siis minut yksikseni. Etkö vie minua tupaan ja anna minulle vähän maitoa.
— Totta kai, setä Martinu. Olen ajattelematon kuin hullu lammas.
Vaieten he menivät sisälle. Tuvassa Elias tarjosi vanhukselle maitoa, viiniä, leipää ja rypäleitä, ja he puhuivat jokapäiväisistä asioista. Ennen lähtöään ukko Martinu vielä palasi pohdittuun kysymykseen: