— Onhan sinulla hyvää aikaa. Kun todella olet kokenut, mitä elämä on, voit vetäytyä syrjään, jos haluat. Mutta muista, mitä sanoin sinulle: on parempi olla kelpo maallikko kuin langennut Herran palvelija. Paina se mieleesi. Hyvästi.
Elias jäi siihen seisomaan surumielisenä. Hän tunsi itsensä nyt vahvemmaksi, ja häpesi aikaisempaa heikkouttaan.
— Tuo vanha metsäsika on oikeassa, meidän täytyy olla miehiä, — hän ajatteli, — meidän täytyy olla kotkia eikä rastaita. Tahdon olla luja; hyvä kristitty kylläkin, mutta luja.
Monta päivää jälkeenpäin hän oli vakava, mutta ei epätoivoinen, ja ponnisti kaikki voimansa karkoittaakseen alakuloiset ajatukset mielestään.
Syksy oli tavattoman lämpöinen ja kaunis. Taivas oli kirkastunut, ja siitä säteili koko se kuvaamaton sulo, joka on ominaista Sardinian syksylle. Muutamina iltoina taivaanrantaa valeli ruusuinen helmiäishohde, ja näköpiirin rajalla, missä luuli meren häämöttävän, liiteli ohuita pilviä kuin purjeet tuulessa. Vaaleasta taivaantaustasta metsä erosi mehevän tummanvihreänä. Vain pensaista varisi lehtiä, ja jokunen tammi, joka näytti aivan kuin eksyneenä joutuneen näille aavoille sydänmaille, alkoi vivahtaa kullankeltaiseen. Tiheä hento ruoho versoi peittäen sänkipellon; muutamat metsänkukat aukoivat varsinkin veden varsilla punasinerviä terälehtiään.
Aurinko levitti miellyttävää lämpöään joka soppeen, ja tässä valaistuksessa laidun näytti entistään avarammalta.
Elämä täällä maan sydämessä kului tasaisesti ja varsin vaivattomasti tuona vuodenaikana.
Ukko Portolu oli usein poissa, ja vaitelias Mattia vietti täydellistä paimentolaiselämää. Hän rakasti lammaslaumaa, koiraa ja hevosta. Kissa ja pukki, joka jo oli kasvanut melkein emävuohen kokoiseksi, seurasivat häntä kaikkialle, ja hän puhutteli niitä kuin ystäviä ainakin. Hän oli jo jonkin aikaa uutterasti valmistellut korkista mehiläispesiä, hän kun aikoi seuraavana keväänä ruveta harjoittamaan mehiläishoitoa. Hän oli vaatimaton ja vapaa paheista, mutta taikauskoinen ja hiukan pelkuri. Hän uskoi aaveisiin ja harhaileviin vainajien henkiin, ja seuratessaan laitumella lammaslaumaa pitkinä öinä hän usein oli kalvennut kuvitellessaan näkevänsä jotakin liihoittelevan ilmassa, kummallisia eläimiä, jotka kiitivät äänettöminä hänen ohitseen, ja kaukaa metsästä hän usein oli luullut kuulevansa salaperäistä valitusta, huokauksia ja kuisketta.
Elias hieman kadehti veljensä mielialaa ja yksinkertaisuutta.
— Tuossa hän aina tallustelee, — hän ajatteli, — kuin seitsenvuotias lapsi. Mitä hän ajattelee? Mitä hän haluaa? Hän ei koskaan ole kärsinyt eikä kenties tule kärinäänkään. Ei hän ole suinkaan lujatahtoinen mies, mutta silti minua voimakkaampi.