Syksyn lopulla Elias sentään keskusteltuaan ukko Martinun kanssa luuli saaneensa jonkinverran tarmoa. Ainakin hän kykeni hillitsemään itseään ja tekemään hyviä päätöksiä tulevaisuuden varalle. Mutta eräänä päivänä palatessaan kotia Nuoroon hän tapasi Pietron ja Maddalenan riitelemästä. Pietro hankkiutui kylvämään vehnää. Hän säilytti siemenviljaa mustapuusta tehdyssä sardinialaisessa arkussa, jota pidettiin nuoren parin huoneessa, ja luuli huomaavansa, että arkussa oli vähemmän jyviä kuin mitä hän oli odottanut, ja oli siitä vihainen vaimolleen.
— Mihin minä niitä olisin tarvinnut? — Maddalena sanoi hyvin loukkautuneena. — Leipiin vai kakkuihin ehkä? Tiedäthän, ettei tässä talossa ole salakomeroita ja että äitisi näkee kaiken, minkä teen.
— Hän on oikeassa, poikani, — Annedda vakuutti. — Vehnänsiemen ei ole voinut vähetä, mitäpä me sillä olisimme tehneet?
— Sen te naiset paremmin tiedätte! Te osaatte kyllä hävittää talon varoja, teette tyhmyyksiä ja sitten otatte varastoista ja teette niistä lopun ja petätte miesparkaa, joka on raatanut otsansa hiessä koko vuoden tyydyttääkseen teidän oikkujanne.
Pietro käytti puheessaan monikkoa, mutta Maddalena tajusi, että joka sana tarkoitti häntä.
— Puhu minun kanssani, — hän virkkoi kiivastuen, — äläkä sekoita tähän äitiäsi. Olihan vehnä meidän huoneessamme.
— Ja siellä se on huvennut.
— Tarkoitatko, että minä olen siihen syypää?
— Totta kai, — Pietro ärjäisi.
— Sinä heittiö!