Hän lähti. Maddalena oli heti korvapuustin saatuaan herjennyt itkemästä. Hän oli kalpea kuin palttina ja vapisi vihasta ja tuskasta. Mutta hän oli oitis älynnyt, että ellei hän muuttaisi menettelyään, hän aiheuttaisi vakavia selkkauksia perheessä, minkävuoksi hän koetti heti sovittaa kaiken.
— Syy on minun, — hän sanoi ääni värähdellen. — Antakaa minulle anteeksi. Tällaista ei enää tapahdu. Kun olen ottanut ristini, osannen myös sen kantaa. Suokaa anteeksi tämä kohtaus, suokaa anteeksi pisteliäs kieleni.
Elias seisoi kalpeana ahmien häntä katseillaan, ja kun Annedda muori hankkiutui lähtemään porttia sulkemaan, Maddalena sanoi:
— Älkää vain kertoko tästä äidilleni ja veljilleni. Älkäämme levittäkö tätä juttua.
— Hän on pyhimys, — Elias ajatteli. — Pietro ei totisesti ole häntä ansainnut, Pietro on villipeto.
— Olisithan sinä voinut mennä naimisiin hänen kanssaan! — nuo Pietron sanat kaikuivat Eliaksen sielussa, hänen sydämessään ja kiihoittuneessa veressään. — Mitä olenkaan tehnyt? Sellaisen erehdyksen. Sellaisen korjaamattoman erehdyksen. Nyt he ovat onnettomia, sillä vaimo ei rakasta miestään ja tämä on tietysti siitä raivoissaan, ja minä… niin, mikä minä olen? Minä olen heitä onnettomampi ja rakastan Maddalenaa tulisemmin kuin koskaan ennen.
Hänet valtasi hurja halu ottaa Maddalena syliinsä ja viedä hänet mukanaan. Olikin jo aika tehdä niin. Kuka heitä erotti, mikä enää oli estämässä?
Kun Annedda muori palasi sisälle, Elias taas tuli tajuihinsa. Illan kuluessa hänellä oli moneen kertaan tilaisuus olla kahdenkesken Maddalenan kanssa. Tämä istui ääneti työskennellen avoimen ovensa edessä. Raskaita huokauksia kohosi tuon tuostakin hänen povestaan, ja hänen luomensa olivat sinervät. Elias meni ulos, palasi takaisin sisään, eikä hennonnut lähteä ratsastamaan takaisin lammastarhaan. Kohtalokas tenhovoima veti häntä tuon avoimen oven luo ja pakotti hänet häärimään Maddalenan lähellä kuin perhonen liekin ympärillä. Hän luuli tuon nuoren naisen olevan enemmänkin pahoillaan kuin hän ehkä tosiasiassa oli, ja kärsi enemmän hänen kuin omasta mielihaikeudestaan. Eräinä intohimon kuohahtavina hetkinä hän olisi ollut valmis uhraamaan henkensä lohduttaakseen Maddalenaa, mutta nyt hän liikkui siinä voimatta sanoa hänelle ainoatakaan sanaa ja pahoitteli itsekseen tätä saamattomuuttaan.
— Etkö jo lähde paluumatkalle, — Annedda muori kysyi häneltä rukoilevasti. — Lähde poikani, onhan jo aika. Varmaankin lammastarhassa jo odottavat sinua.
— Aina minut ajetaan pois! — Elias vastasi tuskaantuneena.