— Poikani, et kai aio panna toimeen ikävää kohtausta? Lähde pois. Veljesi palaa pian kotiin juovuksissa, ja silloin mellakkanne alkaa uudelleen. Voi teitä, poikani, teillä ei ole jumalanpelkoa, ja sentähden kiusaus vaanii teitä.
Maddalena huokaili melkein vaikeroiden, ja äidin sanat olivat sattuneet Eliakseen. Se oli totta, pahat voimat virittivät hänelle ansojaan. Odottihan hän kärsimättömästi veljensä paluuta voidakseen loukata tätä ja kostaa Maddalenan kärsimykset ja solvauksen. Eikä siinä kyllin. Hän näki jo Maddalenan toisessa valossa kuin aikaisemmin. Kaikki tämä selvisi hänelle, ja hänet valtasi äkkiä kauhu.
— Syöksyn turmioon, — hän ajatteli. — Mitä uhraukseni on hyödyttänyt? Luovuin veljeni morsiamesta, jotta en olisi saattanut häntä onnettomaksi, ja nyt itse tahdon aiheuttaa hänelle onnettomuutta. — Mitä sanoinkaan? Minäkö kykenisin moiseen? Minä? Minä. Hänestä tuntui, kuin hänestä olisi tullut vallan toinen, outo ihminen, ja hän säikähtyi äkillistä muutostaan. — Minun on pakko kulkea tietäni ja olla palaamatta tänne, — hän lopuksi ajatteli.
Ja hän lähti todella matkaan suureksi helpotukseksi äidilleen, joka kovin levottomana oli odottanut tätä hetkeä. Maddalena istui paikallaan hievahtamatta eikä edes nostanut suuria tummenneita silmäluomiaan. Hän oli "tuskien Marian" näköinen. Mutta Elias kietoi hänet lähtiessään epätoivoiseen katseeseensa ja ratsasti pois kuolon ahdistus sydämessään.
Siitä päivästä lähtien hän raskaan surun ja onnettomuuden tunteen vallassa alkoi menettää kaiken toivonsa ja vihata ihmisiä. Siihen asti oli ollut jotakin lempeää ja hyvää hänen epätoivossaan, hänen antautumisessaan yksinäisyyteen, mutta nyt nämä tunteet muuttuivat vihan- ja katkeruudenvoittoisiksi, niihin kun liittyi vaistomainen kostonhimo. Elias Portolu tunsi, että kohtalo, tuo arvoituksellinen ja vihamielinen voima, joka vainoaa ihmisiä, oli tehnyt hänelle vääryyttä. Hän oli koettanut menetellä oikein uhraamalla omat pyyteensä, mutta tuo hyvä olikin kääntynyt pahaksi. Miksi? Millä voimalla oli oikeutta noin leikitellä ihmisellä? Täällä autioiden laidunmaiden äärettömässä hiljaisuudessa, vaalean syystaivaan alla, keskellä salaperäisen surumielistä maisemaa, jonka sulki kehäänsä autereinen taivaanranta, tuo maamies pohti samoja ongelmia kuin hienostuneet kulttuuri-ihmiset, mutta hänen ei onnistunut ratkaista niitä. Suru oli ainoa, mikä hänelle oli jäänyt; eikä siinä kyllin, että usko katosi surun vaikutuksesta, myöskin uhmanhenki alkoi saada hänessä vallan.
Monesti Elias laitumen aitauksen vartta kulkiessaan oli huomannut ukko Martinun, vanhan pakanan, jonka karkeapiirteinen vartalo näytti kohonneen ympäröivästä suurenmoisesta ja synkästä maisemasta, mutta nuori mies kääntyi aina pois ja pakeni.
— Hän on vanha houkka, — hän ajatteli. — Mitäkö suru on! Hän, tuo kivestä veistetty ukko, nauroi minulle, mutta kaikista rikoksistaan, kaikesta onnettomuudestaan ja viisaudestaan huolimatta hän ei tiedä, että minä yhtenä päivänä kärsin enemmän kuin hän koko elämässään. Älköön enää tulko laskettelemaan minulle saarnojaan, muuten lyön hänet kirveellä kuoliaaksi.
Ja silti hän tunsi, ettei vanhus ollut tehnyt hänelle mitään pahaa… päinvastoin… jospa hän olisi noudattanut hänen neuvojaan… Mutta hän oli ärtynyt kaikille, ennenkaikkea itselleen, ja hänellä oli julma tarve tehdä jollekulle pahaa, vaikka vain lapselle, toivomatta siitä mielihyvää, vaan päinvastoin vielä enemmän kärsimyksiä.
Seudulla oli lapsi, hyvin köyhän naapuripaimenen poika, joka usein kävi Portolun lammastarhassa. Puolihupsu, mutta kiltti, repaleinen, laiha, likainen poikanen, joka näytti pieneltä pronssiveistokselta. Hän tuli melkein joka päivä Portolun tupaan ja leikitteli ääneti kissan, porsaan ja koirien kanssa. Elias antoi hänelle usein leipää, maitoa ja hedelmiä, jopa viiniäkin, ja pojanpätkä oli suuresti kiintynyt häneen. Mutta eräänä päivänä lapsi sai kokea kovia. Elias oli yksin tuvassa ja hirveän huonolla tuulella, sillä edellisenä iltana Mattia oli tullut Nuorosta tuoden pahoja uutisia: Pietro joi itsensä humalaan joka kerta työstä palatessaan ja soimasi ja löi vaimoaan. Tuo pieni poika tuli nyt hiljaa paljain jaloin, syleili koiraa ja meni tupaan.
— Mitä tahdot? — Elias kysyi karskisti.