— Anna minulle maitoa.
— Ei ole maitoa.
— Anna minulle maitoa, anna minulle maitoa, — lapsi naukui eikä ollenkaan näyttänyt lakkaavan. Elias tuskastui niin, ettei voinut hillitä itseään. Hän tarttui pienokaista käsivarteen ja ajoi hänet ulos, ajoi hänet kauas, torui häntä kuin aikuista ja kielsi häntä koskaan enää tulemasta takaisin. Poika meni tiehensä sanomatta ainoatakaan sanaa, melkein arvokkaasti, mutta muutaman hetken kuluttua Elias kuuli hänen itkevän matkan päässä epätoivoista itkua, joka kuului surkeana yksinäisyydessä. Ja Elias tunsi melkein hekumallista vihaa itseään kohtaan, raivokasta halua purra nyrkkinsä verille. Tämä itsessään vähäpätöinen tapaus sai hänet epätoivoiseksi, aivan kuin se olisi ollut oikea onnettomuus. Hän ajatteli:
— Olen elukka, olen langennut olento. Mutta ovatko toiset ehkä minua parempia? Me olemme kaikki kehnoja, ero on vain siinä, että toiset ovat häikäilemättömiä ja nauttivat, jotavastoin minä kärsin siksi, että olen ollut typerä ja tehnyt hyvää niille, jotka eivät ole ansainneet sitä.
Alinomaa muistot sieltä myös sukelsivat esiin hänen sielunsa kätköistä, ja hänen mielestään se, mitä hän oli kärsinyt siellä, ei ollut mitään verrattuna siihen tuskaan, jota hän nyt kärsi. Mutta noiden aikaisempien kärsimysten muisteleminen lisäsi silti hänen nykyistä suruntaakkaansa. Eräät yksityisseikat, jotka jo olivat unohtuneet, kohosivat taas räikeinä hänen eteensä. Ja hänen muistellessaan sitä hirmuvaltaa ja vaivaa, jota hän oli kestänyt "orjainkaitsijain" puolelta, kuten hän nimitti vanginvartioita, viha nosti veren hänen päähänsä. Olisipa hänellä vain sinä hetkenä ollut joku heistä käsissään siellä syrjäisessä lammastarhassa! — Pilkkoisin hänet palasiksi, — hän ajatteli kiristäen hampaitaan, — ja sitten nuolisin veren veitsestäni.
Peto tuntui riehuvan tuon kalpean nuoren miehen sielussa, joka näytti niin lempeältä ja jonka usein nähtiin istuvan tuvan kynnyksellä kyynärpäät polvien varassa lukemassa pieniä hartauskirjojaan.
Kun pakkanen ja kolkko talvitunnelma saapui, Eliaksen heikko terveys huononi. Runsaat sateet, lumi, rasitukset — sillä talvella sardinialainen paimen raataa ja rehkii kaikkein kovimmin ja saa enimmin kärsiä, hän ja hänen karjansa kun ovat suojaa vailla — ja lisäksi olo vetoisassa, savuisessa majassa sekä taistelu luonnonvoimia vastaan kuluttivat lopulta tyystin Eliaksen ruumiilliset ja siveelliset voimat.
Tähän aikaan, jolloin joskus sattui niin ankaria lumipyryjä, että useita lampaita paleltui kuoliaaksi, nuoressa miehessä heräsi jälleen ajatus ruveta papiksi. Mutta miten toisenlaisena kuin ennen! Toisinaan hän oli, kestettyään kovia kamppailuja luonnonvoimien ja itsensä kanssa, entistään epätoivoisempi, tunsi kapinoiden mukavan elämän kaihoa, voimakasta levon tarvetta, ja hän katsoi silloin ainoaksi pelastuksekseen ammatin muuttamisen.
Samalla salaperäinen taikavoima veti häntä Nuoroon, siihen pieneen lämpöiseen taloon, jossa Maddalena työskenteli lieden ääressä. Aviopuolisoiden välillä vallitsi nyt verraten hyvä sopu. Maddalena oli ainakin varovainen, ja välistä vain kuului Pietron viinin vaikutuksesta hieman epävarma ääni. Mutta oliko Maddalena onnellinen vai ei, sitä Elias ei enää kyennyt ratkaisemaan. Paha siemen oli itänyt. Päivä päivältä oli maljaan tullut pisara lisää, ja juoma oli vuotamaisillaan yli laitojen. Nuori mies antautui sisimmässään kokonaan intohimonsa valtaan. Hän ajatteli:
— Ei kukaan saa sitä koskaan tietää, ei edes Maddalena itsekään. Mutta kuka voi estää minua tapaamasta häntä, katselemasta häntä? Siinä kai ei ole mitään pahaa? Sehän on ainoa ilo, mikä minulla on. Ja eikö minullakin ole vähän oikeutta iloon?