Elias tapasi Maddalenan usein, hän katseli tätä ja toivoi salaa, että hän sen huomaisi. Maddalena huomasikin sen ja vastasi, ehkä tahtomattaan, hänen katseisiinsa. Ja kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, koko elämä tuntui hetkeksi pysähtyvän, väristys kulki läpi heidän olemuksensa, tuskansekaisen riemun väristys. He saattoivat milloin taliansa joutua kiusauksensa uhreiksi, jos siihen vain tarjoutuisi tilaisuus. Talven lopulla todellinen rakkaudenhuumaus sai Eliaksen valtaansa, hänen ajatuksensa eivät enää pysyneet selkeinä, ja hän tunsi kesken hirvittäviä tuskiaan surumielistä onnea siitä tiedosta, että Maddalenakin rakasti häntä. Kaikki, mikä ennen oli hänestä tuntunut synniltä ja surulta, oli hänestä nyt oikeutettua ja täynnä riemua, kaikki, mikä ennen oli herättänyt hänessä kauhua, veti nyt häntä puoleensa yhä enemmän.
Karnevaalin viimeisenä päivänä Elias ja Pietro sekä Maddalena ja pari muuta nuorta naista naamioivat itsensä. Aviopuolisot olivat sillä kertaa sopuisia, jopa Pietro oli harvinaisen hyvällä tuulella. Annedda muori oli hiukan vastustellut tätä naamioimista, mutta ei kukaan ollut välittänyt siitä. Yksinkertaisella selvällä järjellään muori vaistosi, mikä vaara saattaa piillä naamiohuveissa, karnevaalin tanssiaisissa ja valepuvuissa, ja Maddalenan, joka oli hyvä tanssija, täytyi luvata anopilleen, ettei hän tanssisi "italialaisia" tansseja, jotka tanssitaan parittain, ei ainakaan outojen naamioitujen henkilöiden kanssa.
Maddalena ja hänen ystävättärensä olivat pukeutuneet "kissoiksi", s.o. heillä oli yllään kaksi mustaa hametta, toinen sidottu kiinni vyötäisiltä, toinen kaulasta, ja päätä verhosivat isot huivit. Miehet olivat pukeutuneet turkkilaisiksi, yllään avarat valkoiset hameentapaiset, jotka polvien kohdalta kapenivat, ja koreasta kultakudekankaasta tehdyt naisten liivit, jotka he olivat panneet ylleen takaperin, niin että kurenauhat olivat selässä.
He lähtivät liikkeelle kotoa hetkellä, jolloin tie oli tyhjänä, ja menivät niille kaduille, missä Nuoro näyttää pikkukaupungilta. Naiset astelivat hiukan levottomina peläten, että heidät tunnettaisiin, joten he koettivat muuttaa kävelytapaansa ja hillitä naamion alla pieniä lapsellisia hilpeydenpurkauksiaan.
Miehet kulkivat nopeasti avatakseen tietä seurueensa naisille. Tämäntästä Pietro päästi hurjan kurkkuäänen, ojentaen kaulaansa kuin kukkopoikanen, mikä ääni palautti Eliaksen mieleen ratsastajien ilohuudot matkalla P. Fransiskuksen juhlille kerran kirkkaana toukokuun aamuna.
Heti kun naamioiminen oli päätetty asia, Elias, joka oli senverran tanssinut, että oli siinä paikassa oppinut pari "italialaista" tanssia, oli ajatellut:
— Aion tanssia Maddalenan kanssa.
Hän ei välittänyt äitinsä kiellosta eikä Maddalenan lupauksesta, hänellä oli palava halu tanssia kälynsä kanssa, ja hän olisi raivannut tieltään mitkä esteet tahansa saavuttaakseen tämän tarkoituksensa.
Hurja, uhmaileva voima heräsi hänessä. Aikaisemmin hänen oli onnistunut hillitä itsensä ja tavoitella ainoastaan toisten parasta, mutta nyt hän syöksyi suoraan pahuuden syliin päättäen tyydyttää huonoimpien vaistojensa vaatimukset. Hän tunsi kasvojensa polttavan naamion alla, ja ahdas, epämukava puku tuntui kuumalta.
Kaduilla oli aika paljon väkeä. Sekä eriskummaisesti että vallan yksinkertaisesti naamioituja ryhmiä kulki edestakaisin, ja heidän ympärillään hääri kokonainen liuta likaisia katupoikia, jotka kirkuivat ja laskettelivat hävyttömiä ja säädyttömiä pistosanoja. Toisia naamioituja koreaväriset puvut yllä kulki ohi, ja sekä työläiset että porvarit loivat heihin tutkivia ja ivallisia katseita. Naisia, lapsia, palvelustyttöjä räikeänpunaiset röijyt yllä, neitosia kansallispuvuissa ja juopuneita maalaisia tunkeili sekaisin kaikkialla pääkaduilla, ja posetiivit soittivat surumielisiä sävelmiä, jotka leudossa, kosteassa ilmassa kaikuivat selvästi laajalle ympäristöön, aivan kuin syysiltana.