Kaikki tämä oli omansa huumaamaan Eliaksen sielua, hän kun oli tottunut lammaslaitumien rauhaan ja yksinäisyyteen. Ja silti hän jo oli oppinut tuntemaan maailmaa ja olemaan valmiina kokemaan mitä tahansa ollessaan siellä, toisella puolen merta, ja nähdessään onnettomat ihmiset. Nyt tämä vaatimaton Nuoron karnevaalijuhla, kirjava kansanjoukko, kuljeksivan posetiivin surunvoittoinen katrilli riitti eksyttämään hänen sielunsa tähän hänelle outoon maailmaan, sai kaiken näyttäytymään hänelle eri valossa. Hänestä tuntui, että nämä ihmiset, jotka kävelivät edestakaisin, lörpöttelivät ja nauroivat, olivat onnesta huumautuneita, ja hänkin antautui häikäilemättä mielettömien pyyteittensä valtaan tuntien vastustamatonta ilon ja nautinnon halua.
Pietro ja hän kävelivät naistoverit välissään suojellakseen heitä tuuppauksilta ja katupoikien hävyttömyyksiltä. Maddalena kulki keskimmäisenä, mutta tuontuostakin hän kumartui eteenpäin katsoen milloin mieheensä, milloin Eliakseen, joka aina vastasi hänen naamion rei'istä säihkyviin, hehkuviin katseisiinsa.
— Emmekö tee jotakin? Emmekö seisahdu hetkeksi? Onhan hassua kulkea näin umpimähkään edestakaisin, — Elias virkkoi vieressään kävelevälle tytölle.
— Niinkuin haluatte, — tyttö vastasi ja kertoi Maddalenalle nuoren miehen toivomuksen.
Kaikki pysähtyivät.
— Mitä haluaisit tehdä? — Maddalena kysyi häneltä.
— Tahtoisin tanssia. Tuolla kauempana tanssitaan; menkäämme sinne.
— Veljesi tahtoisi tanssia, — Maddalena sanoi Pietrolle.
— Se ei käy päinsä.
— Totta kai se käy päinsä, — naiset inttivät.