— Äitini ei tahdo.
— Entä jos tanssimme sardinialaista tanssia.
Ja nuo kolme naamioitua naista riensivät lavalle, missä tanssittiin posetiivin soiton tahdissa. Joukko väkeä, maalaisia, katupoikia, työläisiä, melkein kaikki kasvoiltaan kalpeita, rumia, uteliaita ja julkeita, seisoi kehässä naamioitujen parien ympärillä, jotka tanssivat naureskellen ja törmäten toisiaan vastaan.
Parrakas punakka mies, yllään naisenpuku ja naamio lykättynä niskaan, pyöritti pöyhkeän itsetietoisena posetiivin kampia soittaen polkkaa, joka kaikui valittavana, niinkuin posetiivi-musiikki yleensä.
Naamioidut ystävämme tunkeutuivat läpi uteliaiden piirin ja työntyivät tanssilavalle hetkenä, jolloin muutamat parit seisahtuivat väsyneinä huohottaen, mutta silti tanssiin kyllästymättöminä. Ei kukaan vastustanut uusien tulokkaiden osanottoa tanssiin, päinvastoin muuan munkiksi pukeutunut, keltaisella ihovärillä maalattu mies heti pyysi tanssimaan toista Maddalenan ystävättäristä, joka kursailematta suostui. Elias, joka seisoi Maddalenan vieressä, hehkui tanssinhalusta, mutta ratkaisevana hetkenä hän ei uskaltanut Pietron tähden.
— Soittakaa sardinialaista tanssia, — tämä huusi soittajalle.
Posetiivinsoittaja kohotti katseensa ja tähysteli muutaman hetken turkkilaiseksi pukeutunutta miestä, mutta soitti edelleen samaa tanssikappaletta.
— Suu kiinni! — monet tanssijoista huusivat pyörähdellessään Pietron ohi.
— No olkoon menneeksi, — Pietro sanoi tuntien itsensä vallan nöyryytetyksi.
— Ettekö te aio tanssia? — näin munkiksi pukeutuneen miehen kanssa tanssiva nainen ohi kiitäessään kysyi Portolun nuoren väen ryhmältä.