Kovassa lastissa oleva vene liukui ohi aivan läheltä rantaa. Regina tunsi siinä olijoista muutamia tuttavikseen, ja nämä pyysivät häntä lähtemään mukaan myllyyn syömään vehnäpyöryköitä. Regina noudatti kutsua.
Vesi kuvasteli lännen ruskoa, suuria kultapilviä, ylösalaisin seisovia puita. Lumottu maisema näytti vajonneen jokeen. Regina istui veneessä ihaillen veden heijastamaa kuvaa, äänetönnä ja kuunnellen huviretkeilijöiden lörpötystä. Puhuttiin kummituksista. Rikas viljakauppias, vanha Joachim, jolla oli punasinervät kasvot ja pyöreät, siniset silmät, oli kerran yöllä ajaa köröttäessään rantaäyräällä nähnyt valkoisen koiran hiipivän esiin pensaan juurelta ja seuraavan häntä hiljaa, itsepintaisesti.
Se ei suinkaan ollut mikään oikea valkoinen koira. Se oli kummitus.
Lautturi, Petrin, oli kerran kuutamoyönä nähnyt joelta rantapenkerellä lentää lepattavan eriskummallisen loistavan eläimen.
— Se oli luultavasti polkupyöräilijä, vanha Joachim huomautti koputtaen piippuaan pivoonsa.
— Kenties. Ja koira oli tietysti koira!
Tällävälin vene oli saapunut myllyn laiturin kupeeseen.
Mylläri ilmestyi hymyilevänä sillalle ja ojensi kättä Reginalle.
— Kuinka hauskaa! Mikä kunnia meille, Regina rouva! Tunnen teidät varsin hyvin, ja tässä on vaimoni, joka niinikään hyvin tuntee teidät.
Punakka nainen vetäytyi arasti syrjään säikähtyneen näköisenä.