— Minkätähden? — Regina kysyi viattomasti.
— Voi, Regina rouva… mies jatkoi hiukan hämillään ja kihnuttaen jalkaansa kahta hurjemmin. Eihän teilläkään ole lapsia. Mutta teille kyllä tulee niitä, saattepa nähdä. Katsokaas, kun olette kuukauden päivät ollut erossa miehestänne… Mutta tulkaa nyt mukaan, niin näytän teille, miten myllynratas saadaan pysähtymään, hän sitten virkkoi, älyten ottaneensa itselleen liian suuren vapauden.
Regina seurasi häntä. Mies vetäisi nuorasta, ja ratas pysähtyi. Hän pyysi vierasta tunnustelemaan jauhoja, myllynkiven ja säkkiä. Ja kesken rattaan pysähtymistä seuranneen hiljaisuuden hän aivan aiheettomasti alkoi nauraa.
Jauhopölyä liiteli sakeanaan kaikkialla. Myllärin punakka vaimo valmisteli pyöryköitä yhä suuresti ujostellen Reginaa. Muut huviretken osanottajat kohosivat tummina varjokuvina myllynsillan kullanhohteisesta taustasta.
Mylläri katseli Reginaa, joka niinikään, tietämättä miksi, hetken kuluttua purskahti nauruun.
* * * * *
Petrin il Gliglon ikäloput rattaat, jotka päivä päivältä kävivät hontelommiksi, vierivät taas rantaäyrään tiellä. Yö oli pimeä, lämmin ja kostea.
Puheltuaan jokapäiväisistä asioista Antonio ja Regina vaikenivat, kuin tasangon ja yön hiljaisuuden lumoissa.
He pysyttelivät ääneti. Mutta Regina ajatteli itsekseen:
— Antonio on muuttunut! Tällä kertaa en erehdy: hän on muuttunut. Heti astuttuaan junasta hän syleili minua rajusti. Näytti siltä kuin hän olisi pelännyt, ettei hän enää saisi nähdä minua. Mutta sitten hänen olemuksensa muuttui. Hänen silmissään on jotakin synkkää ja epäluuloista. Eikö hän enää luota minuun? Jotakin erottavaa on välillämme. Mutta onhan se luonnollista. Huomenna se kaikki on ohi. Kuitenkin…