— En ole kotona! hän ehätti sanomaan palvelijattarelle, joka oli menossa avaamaan.
Regina palasi huoneeseensa ja sulki oven jälkeensä. Hän ei edes tahtonut tietää kuka oli tullut tervehtimään. Sinä hetkenä, sinä päivänä hän vihasi ja halveksi koko ihmiskuntaa.
Mutta kun palvelijatar palasi kertomaan, että vieras oli neiti Gabrie, Regina juoksi ikkunan ääreen ja huusi hänet takaisin, juuri kun hän astui ulos porttikäytävästä.
Gabrie palasi. Regina katui heti, että oli kutsunut hänet takaisin huomattuaan, että tämä johtui hänen epätoivoisesta uteliaisuudestaan.
Ehkä Gabrie oli huomannut, että joku oli liikutellut hänen vihkojaan, ja epäillyt Reginan selailleen niitä ja tuli nyt säikähdyksissään pyytämään anteeksi. Eihän Reginan tarvinnut muuta kuin kysyä saadakseen tietää.
Mutta Regina sai heti jälleen ylpeän arvokkuutensa takaisin.
Ei koskaan! Hän ei tiedustelisi Gabrielta eikä keneltäkään muultakaan tätä asiaa.
Gabrie, vaaleaverinen nuori tyttö astui sisään kalpeana yksinkertaisessa mustassa puvussaan. Hän näytti yhä sairaalta ja yski. Ainoastaan hänen silmissään, jotka olivat kirkkaat ja terävät kuin neulat, oli entinen viekas välke.
Regina ei tiennyt, mistä syystä hän melkein pelkäsi tuota hirvittävää tyttöä. Tuolla tulevalla kirjailijattarella näytti jo olevan harvinaisen voimakas sielullinen näkemiskyky aivan kuin hän olisi voinut lukea ihmisten ajatukset otsan läpi. Mutta tämä käsitys kesti Reginalla vain hetken ajan. Tosiasiassa Gabrie ei hänen mielestään ollut sen kummempi kuin juorukello. Regina halveksi häntä.
— Olin lähdössä kaupungille. Sentähden palvelijatar sanoi, etten ollut kotona. Oletko jo terve? Kävin sinua tapaamassa.